Asumisesta

Ystäväni ovat olleet kovin uteliaita asumiseni suhteen, joten tässä seuraa pakollinen amerikkalaista asumistani käsittelevä kirjoitus.
Vietettyäni kaksi viikkoa asuen amerikkalaisen ystäväni perheen luona pääsin siis vihdoin muuttamaan UW:n maisterinopiskelijoille tarkoitettuun asuntolaan, Stevens Courtiin. Asuntola sijaitsee lähellä Union Baytä lyhyen kävelymatkan päässä kampuksesta, ja mitä tärkeintä, lähellä mukavia kahviloita ja Urban Outfittersin liikettä.

Asumispaikkana Stevens Court on oikein rauhallinen ja viihtyisä, ja ennen kaikkea kätevä. Jaan kaksikerroksisen asunnon kolmen muun tytön kanssa, ja vaikka keittiö ja kylpyhuoneet ovat yhteisiä on kaikilla omat, sopivan tilavat makuuhuoneet. Makuuhuoneestani on kiva näkymä asuntolan sisäpihalle, kun taas yhteisen olohuoneen ikkunasta näkee ihanan Union Bayn ja sitä reunustavat talot.

Huoneestani löytyy kaikki opiskelijaneidolle tarpeellinen, eli sänky, kirjoituspöytä ja tilava vaatekomero. Koska minussa on vähän kotikissan vikaa oli viihtyvyys minulle tärkeä seikka asuntoa etsiessä, ja Stevens Courtissa olen viihtynyt oikein mainiosti. Viihtymiseen saattaa vaikuttaa läheisen asuntolan opiskelijaravintola, jonka yhteydessä olevasta Pagliacci Pizzasta saa Seattlen parasta pitsaa.

Of despair and chambray

Tämän päivän sää on pitkälti vastannut mielentilaani: sadetta (itkua ja masennusta), aurinkoa (helpotusta ja iloa), uudestaan sadetta (flegmaattisuutta), sitten taas aurinkoa (euforiaa) ja lopulta pilvistä ja sumua (koomatila).

Vastassani oli tänään sellainen yllätys, että läppärin akku ei suostunut latautumaan, jonka seurauksena koko tietokonetta ei voinut käyttää. Minuun iski tietenkin täysi paniikki, sillä tietokoneeni on sekä yhteydenpidon että mittavien esseiden kirjoittamisen kannalta minulle välttämätön, ainakin täällä Atlantin toisella puolen. Niinpä hakeuduin itku kurkussa paikalliseen Apple-kauppaan, jossa kerroin hyvin ystävälliselle Genius Barin asiakaspalvelijalle tilanteen, peläten että kone joutuisi huoltoon ja joutuisin pärjäämään päiväkausia ilman läppäriä, ja lisäksi vielä maksamaan huikean summan koko operaatiosta.

Helpotukseni oli siis sanoinkuvaamaton, kun parin minuutin päästä selvisi että vika olikin laturissa, ei akussa. Helpotusta ja iloa kuitenkin seurasi flegmaattisuus, kun tajusin joutuvani ihan oikeasti viettämään viikonlopun esseitä väsäten. Ratkaisin ongelman piipahtamalla Madewellin liikkeessä shoppailuterapialla, ja kotiutin täydellisen farkkupaidan (minua on yllättävän helppo miellyttää, kunhan käteeni pistetään luottokortti).

Taisi kuitenkin ollan vähän liikaa tunteiden myllerrystä yhdeksi päiväksi, sillä loppuillan olen viettänyt eräänlaisessa koomassa. Tähän koomatilaan sisältyy farkkupaidan silittely ja hyvän musiikin kuuntelu, joten olkaa hyvät:

I experienced a bit of a rude awakening today, as the battery of my trusty Macbook Pro wouldn't charge. Naturally, I panicked and immediately ran off to the local Apple store, worried that I would have to spend days without my computer (which would have been awful as I have extensive essays to write). The guy at the Genius Bar then plugged my computer to a power source, and within minutes it became evident that the problem was my charger, not the battery. Cue huge relief, followed by lethargy, as I realized this meant I would actually have to get started on the damn essays. Oh well, at least there's nothing a small shopping spree and good music won't cure.

4 courses

Osallistuin taannoin kurssikaverini kutsusta tapahtumaan nimeltä 4 courses, joka järjestettiin Seattlen eloisimmassa kaupunginosassa, Capitol Hillissä. Kyseessä oli melko erikoinen iltama, jonka ajatuksena oli runojen ja ruoan yhdistely. Kuuntelimme neljää kirjailijaa, samalla kun söimme teeman mukaista ruokaa ja nautimme runsaasti viiniä (mikä Kevin Craftin mukaan oli onnistuneen runoillan salaisuus).

Ensimmäisena vuorossa oli ruokakirjailija Langdon Cook, joka luki pienen, ostereita käsittelevän osion kirjastaan "Fat of the Land". Cook kertoi pienen anekdootin ostereiden syönnistä, ja höysti osterikuvaustaan Anthony Bourdainmaisella huumorilla ja herkullisilla adjektiiveilla. Oli ilo kokeilla ensimmäistä kertaa ostereita (jotka Cookin mielestä maistuvat parhaimmalta niin kuin luonto ne tarkoitti, lisäyksenä vain pieni ruiskaus sitruunamehua), eikä tämä varmastikaan jäänyt viimeiseksi osterikseni.

Alkupalana pääsimme maistamaan paahdettua succotash-leipää keväisten vihannesten kera sekä omenaa ja butterscotch-pekonia, samalla kun kuuntelimme Martha Silanon runoja vihanneksista, kastikkeista, makkaroista ja rucolasta. Alkupaloja seurasikin osuvasti rucolasalaatti ja marinoitua punajuurta sherryvinegretten kera.

Pääruokana toimi herkullinen purjo-parsatorttu ja ruisvehnäsrisotto, jota nautimme Kevin Craftin kauniiden runojen siivittämänä ja jälkiruoaksi saimme lopulta piiraskuningatar Kate Lebon ansiosta kokeilla omenapiirasta, kookoskermapiirasta ja kahta muuta piirasta, joiden nimeä en muista. Puolustuksekseni kerrottakoon, että tarjolla oli illan aikani piiraiden lisäksi myös paljon viiniä.

Ruokailu on itsessään parhaimmillaan todella nautinnollista ja sensuaalista, joten runouden lisääminen johti todelliseen voittajayhdistelmään. Englanninopiskelijana olen tietenkin tutustunut runouteen melko laajasti, mutta ruokaa käsittelevä runous oli itselleni ennen kyseistä iltaa melko vieras konsepti. Mutta miksipä ei? Ruoan symboliikka toimii runoudessa hyvin, ja ruokalajit myös nousevat aivan uudelle tasolle kiellellisen leikkisyyden siivittämänä. Tämä iltama juhli useampia aisteja, ja tarjosi parasta molemmista maailmoista.

Vaikka illan muut kirjailijat olivat huomattavasti tunnetumpia, jäi mieleeni parhaiten iki-ihana Kate Lebo, joka opiskelee kirjallisuutta University of Washingtonissa. Se tapa, jolla Kate kuvaili leipomiaan piiraita herätti kaikki aistit, ja odotan vieläkin että pääsisin maistamaan neidin omenapiirasta, jota hän lupasi minulle erään baarissa vietetyn illan jälkeen leipoa.

Almost a month ago a wonderful classmate of mine invited me to 4 courses, an event that paired four writers – Langdon Cook, Kevin Craft, Martha Silano and Kate Lebo – with wonderfully tasty food and wine (which, quite clearly, is key to any successful poetry reading). The food was as deliciously enjoyable as the poetry, and the night was quite a feast for the senses.

Tarpeellisia (?) hankintoja

Puolet ajastani jenkeissä on jo ohi, ja alan hiljalleen viihtyä täällä. Viihtymistä auttaa se, että onnistuin löytämään kirjaston kahvilan, jossa poikkean aamuisin hakemassa chaita ja mustikkaskonssin ennen kirjallisuuden seminaaria. Vaadin kunnon baristaa ja pikkuleipomoa omaankin yliopistooni.

Seattlessa olen ehtinyt tutkia kansainvälistä aluetta, Ballardia ja Capitol Hilliä, ja olen todellakin pitänyt näkemästäni. Trendikkäitä ja boheemeja kaupunginosia riittää, kuten samaisia adjektiiveja edustavia nuoria. Mutta suurin yllätys on ollut se, että pidän jopa kampuksen lähistöllä sijaitsevasta ostoskeskuksesta. En erityisemmin välitä jättimäisistä, persoonattomista ostoskeskuksista, sillä pidän enemmän pikkuputiikkien tuomista yllätyksistä. U-village on kuitenkin siitä erilainen, että kyseessä on ulkoilma-ostoskeskus, joten tuntuu lähinnä siltä kuin kiertelisi ihania vaateliikkeitä jotka vain sattuvat sijaitsemaan lähellä toisiaan. Ja mikä parasta, aurinkoisena päivänä voi istua ulkosalla syömässa mansikkacrepeä, tarkkaillen ohi kulkevia ihmisiä.

U-Villagessa on myös eräs merkittävä vetonaula (Madewellin lisäksi), nimittäin Sephora. Putiikin meikkivalikoima on aivan uskomaton, ja hinnatkin ovat suotuisia Suomeen verrattuna. Uusimpiin hankintoihini lukeutuu Sephoran harmaanruskea luomiväri sävyssä rétrochic, NARSin luomiväriduo joka kulkee nimellä Noveau Monde, sekä saman merkin mattahuulipuna sävyssä Bangkok.

Olen tietenkin tapani mukaan myös sortunut käymään Madewellin liikkeessä. Usein. Onneksi olen kuitenkin onnistunut rajoittamaan hankintani järkiostoksiin, eli hyvin tarpeellisiin perusvaatteisiin. Kaappiini on rantautunut lähinnä rentoja t-paitoja ja neuleita, mutta viime visiitilläni innostuin niin suuresti merkin kesävaatteista, että lähdin liikkeestä mukanani sortsit ja afrikkalaishenkinen kuviollinen mekko. Mutta tuhlailuni annettakoon anteeksi tämän kerran, sillä mekko on täydellisyyden huipentuma. Olen tainnut löytää uuden lempivaatteeni.

I've been shopping quite a bit lately, and while I find Ballard and Capitol Hill to house very interesting stores, the University Village has quickly become my favorite place to shop. I'm a sucker for convenvience, and besides, how could I resist Sephora? And Madewell. And strawberry crepes!

Take me out to the ball game

Pahoittelen viimeaikaista blogihiljaisuutta, mutta oloni on ollut melko flegmaattinen viimeisen viikon ajan. Olen ehtinyt tehdä vaikka mitä, mutta jotenkin en vaan ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä. Väliraporttina kerrottakoon kuitenkin, että viime viikon lauantaina olin hyvin amerikkalainen, ja kävin katsomassa ystäväni veljen baseball-ottelua. Hänen koulujoukkueensa oli saanut harvinaisen kunnian pelata Safeco Field:issä, Seattlen suurimmassa baseball-stadionissa.

Koska kyseessä ei ollut mikään erityisen merkittävä ottelu, oli stadion melko tyhjillään (eikä sieltä löytynyt kiertävää hodarimyyjää, mikä oli minulle suuri pettymys. En ole mikään suuri penkkiurheilija, mutta urheilutapahtumassa harva asia voittaa kunnon hodarin). Peli oli kuitenkin melko jännittävä, ja lajia oli huomattavasti hauskempi seurata paikan päällä kuin televisiosta. Ja päivän päätteeksi piipahdin vielä U-villagessa ostoksilla, jolloin törmäsin sattumalta pieneen hodarikojuun. Pitihän se testata.

This is way overdue, but I've been feeling strangely impassive as of late. I blame the Seattle weather. Anyway, last week – while it was still warm and sunny – I went to see a baseball game at Safeco Field. My friend's brother is a senior in high-school, and his team was given the opportunity to play at the field thanks to selling a certain amount of tickets to Mariners' games. This was my first time getting to see a live baseball game, and it was made all the more impressive by the huge stadium the game took place in. Definitely beats watching the sport on TV, and I have to say I was surprised by how much fun it was. My only complaint was the lack of hot dog vendors.

Washington Park Arboretum

Olen jo niin tottunut talveen, että on vaikea uskoa kesän lähenevän. Viime lauantaina oli kuitenkin vain uskottava, kun lämpömittari näytti kahdeksaatoista astetta. Suomessa on ymmärtääkseni jo päästy nauttimaan lämmöstä, mutta poikkeuksellisen kylmä kevät on Seattlessa saanut ihmiset ihmettelemään josko kesä on ylipäätään tulossa.
Lauantainakin vedin jalkaan sukkahousut ja päälle pistin lämpimän neuleen, vain huomatakseni että ulkona olisi tarjennut sortseissa ja t-paidassa. Kauniista säästä piti ilman muuta ottaa kaikki irti, joten suuntasin University of Washingtonin ja Seattlen kaupungin huoltamaan Washington Park Arboretum:iin, josta löytyy ainutlaatuinen kokoelma kasveja.

Puistossa kevään merkit olivat jo selvästi näkyvissä, niin kukkivissa kirsikka- kuin magnoliapuissakin. Lyhyehköllä visiitilläni ehdin kuitenkin käydä vain talvipuutarhassa ja ankkalammikolla, koska tajusin vasta kunnon kävelytuokion jälkeen, että puiston massiiviseen kokooon nähden patikointikengät olisivat olleet herrainkenkiä järkevämpi vaihtoehto. Mutta koska ehdin vain raaputtaa pintaa jää onneksi nähtävää vielä runsaasti tuleviksi viikoiksi.

Last Saturday we got to enjoy an incredibly warm day, which has been kind of a rare occurrence as this spring has been exceptionally cold. I decided to take advantage of the amazing weather by heading out to the Washington Park Arboretum, but barely managed to scratch the surface as I was woefully overdressed and wore terrible shoes for hiking. I did manage to grab a couple of photos of the Winter Garden and Duck Bay though, so enjoy!

International District

Ennen lähtöäni Seattleen, minua varoitettiin että amerikkalaisissa yliopistoissa joutuu tekemään ihan oikeasti töitä (ainakin suhteessa laiskaan suomalaiseen opiskelutahtiin). Ja pitihän se paikkansa, joskaan työmäärä ei onneksi tähän asti ole ollut ylitsepääsemättömän suuri. Maisterintasolla pakollinen kurssimäärä UW:ssä on kaksi kurssia, joten käyn tällä hetkellä kirjallisuudenkurssia nimeltä "Reading Chinatown" ja tekstuaalitieteen kurssia, joka kulkee nimellä "Hypertext". Hakeuduin alunperin Yhdysvaltoihin koska halusin tutustua paremmin amerikkalaiseen kirjallisuuteen, mutta kevätlukukauden tarjonta oli niin suppea, että ainoassa tarjolla olleessa amerikkalaista kirjallisuutta käsittelevässä kurssissa keskityttiin aasialais-amerikkalaiseen kirjallisuuteen. En ollut kovin tyytyväinen tilanteeseen, mutta päätinpä kuitenkin antaa kurssille mahdollisuuden.



Ja onneksi tein niin. Kun rupesin lukemaan ensimmäistä kurssikirjaa, pettymykseni katosi hyvin nopeasti. Karen Tei Yamashitan "I Hotel" on todella omaperäinen ja kiinnostava teos, joka kertoo Yhdysvaltojen aasialaisen vähemmistön poliittisesta aktivismista 1970-luvun San Franciscossa. Teos koostu kymmenestä novellista, joissa Yamashita onnistuneesti leikkii eri formaateilla ja kerronnallisilla tyyleillä, sitoen fiktioonsa historiallisia tapahtumia ja kuvaillen aikakauden kielenkäyttöä ja ilmapiiriä hyvin uskollisesti. Innostuin pitkästä aikaa oikein kunnolla kurssikirjallisuudesta, ja siitä voin kiittää yksinomaan Yamashitan kokeellista kirjoitustyyliä.
Mahtavinta oli kuitenkin kirjallisuudenprofessorimme yhteydet, sillä hän onnistui järjestämään meille tapaamisen Karen Yamashitan kanssa Seattlen kansainvälisessä korttelissa. Tunnetussa amerikkalaisyliopistossa opiskelemisella on todellakin etunsa, eikä varmaan myöskään haitannut että professorimme itse on tunnettu aasialais-amerikkalainen kirjailija.


Karen Yamashita antamassa nimikirjotuksia



Hyvin kiinnostavan tapaamisen jälkeen jatkoimme kurssikaverien kanssa matkaa proffamme suosittelemaan kiinalaiseen ravintolaan, jossa herra tilasi ruoat koko seurueelle. Pöytään tuotiin keittoa, nuudeleita, paistettua riisiä, eri mereneläviä ja tofua eri muodoissa, mutta ihmeellisintä taisi olla se, kun tarjoilija nosti haavilla akvaariosta kalan, joka myöhemmin päätyi pöytäämme. Vaikka en olekaan mikään kiinalaisen ruoan suuri ystävä, oli illallinen oikein maukas. Ja kokemus oli todellakin ainutlaatuinen.







Illallinen koko kurssiseurueen kanssa oli mielestäni mahtava idea, sillä sen myötä että opimme tuntemaan toisemme paremmin, tuli myös seminaareissa käydyistä keskusteluista kiinnostavampia ja uskaliaampia. Kurssitapaamiset yliopiston ulkopuolella taitaa olla enemmän aasialaista perua kuin amerikkalaista, mutta soisin mielelläni perinteen rantautuvan Suomeenkin. Alkujäykkyydestä pääse helposti kun koko seminaariporukka kerääntyy saman ruokapöydän ääreen.
As some of my English-speaking friends have apparently started checking out my blog, I decided I had better start providing short translations of my posts, at least for the duration of my stay in the States. Because clearly, Google translate cannot be trusted. As a fairly lazy student, I was horrified when I was told I might actually have to do some (gasp!) work when attending an American university. The workload over here has definitely been a bit heavier than I am used to, but not overwhelmingly so. And of course, there are also certain perks to studying at a fairly prestigious university. A few weeks back my Asian American literature class headed over to the International District to listen to a reading by Karen Yamashita, as we've been discussing her novel "I Hotel" in class. Both the novel and the event were highly interesting, and I found it extremely useful to get to meet the author in person and hear her take on things.
Afterwards, the whole class headed out to dinner at a Chinese restaurant, where our professor proceeded to order food for the whole party. I'm fairly sure going out to dinner with the entire class is more of an Asian tradition than an American one (at least from what I gather after spending a year in Japan), but it's certainly a tradition I would love to take back home with me. It was a great way to get to know each other, and I felt like it helped release some tension.