International District

Ennen lähtöäni Seattleen, minua varoitettiin että amerikkalaisissa yliopistoissa joutuu tekemään ihan oikeasti töitä (ainakin suhteessa laiskaan suomalaiseen opiskelutahtiin). Ja pitihän se paikkansa, joskaan työmäärä ei onneksi tähän asti ole ollut ylitsepääsemättömän suuri. Maisterintasolla pakollinen kurssimäärä UW:ssä on kaksi kurssia, joten käyn tällä hetkellä kirjallisuudenkurssia nimeltä "Reading Chinatown" ja tekstuaalitieteen kurssia, joka kulkee nimellä "Hypertext". Hakeuduin alunperin Yhdysvaltoihin koska halusin tutustua paremmin amerikkalaiseen kirjallisuuteen, mutta kevätlukukauden tarjonta oli niin suppea, että ainoassa tarjolla olleessa amerikkalaista kirjallisuutta käsittelevässä kurssissa keskityttiin aasialais-amerikkalaiseen kirjallisuuteen. En ollut kovin tyytyväinen tilanteeseen, mutta päätinpä kuitenkin antaa kurssille mahdollisuuden.



Ja onneksi tein niin. Kun rupesin lukemaan ensimmäistä kurssikirjaa, pettymykseni katosi hyvin nopeasti. Karen Tei Yamashitan "I Hotel" on todella omaperäinen ja kiinnostava teos, joka kertoo Yhdysvaltojen aasialaisen vähemmistön poliittisesta aktivismista 1970-luvun San Franciscossa. Teos koostu kymmenestä novellista, joissa Yamashita onnistuneesti leikkii eri formaateilla ja kerronnallisilla tyyleillä, sitoen fiktioonsa historiallisia tapahtumia ja kuvaillen aikakauden kielenkäyttöä ja ilmapiiriä hyvin uskollisesti. Innostuin pitkästä aikaa oikein kunnolla kurssikirjallisuudesta, ja siitä voin kiittää yksinomaan Yamashitan kokeellista kirjoitustyyliä.
Mahtavinta oli kuitenkin kirjallisuudenprofessorimme yhteydet, sillä hän onnistui järjestämään meille tapaamisen Karen Yamashitan kanssa Seattlen kansainvälisessä korttelissa. Tunnetussa amerikkalaisyliopistossa opiskelemisella on todellakin etunsa, eikä varmaan myöskään haitannut että professorimme itse on tunnettu aasialais-amerikkalainen kirjailija.


Karen Yamashita antamassa nimikirjotuksia



Hyvin kiinnostavan tapaamisen jälkeen jatkoimme kurssikaverien kanssa matkaa proffamme suosittelemaan kiinalaiseen ravintolaan, jossa herra tilasi ruoat koko seurueelle. Pöytään tuotiin keittoa, nuudeleita, paistettua riisiä, eri mereneläviä ja tofua eri muodoissa, mutta ihmeellisintä taisi olla se, kun tarjoilija nosti haavilla akvaariosta kalan, joka myöhemmin päätyi pöytäämme. Vaikka en olekaan mikään kiinalaisen ruoan suuri ystävä, oli illallinen oikein maukas. Ja kokemus oli todellakin ainutlaatuinen.







Illallinen koko kurssiseurueen kanssa oli mielestäni mahtava idea, sillä sen myötä että opimme tuntemaan toisemme paremmin, tuli myös seminaareissa käydyistä keskusteluista kiinnostavampia ja uskaliaampia. Kurssitapaamiset yliopiston ulkopuolella taitaa olla enemmän aasialaista perua kuin amerikkalaista, mutta soisin mielelläni perinteen rantautuvan Suomeenkin. Alkujäykkyydestä pääse helposti kun koko seminaariporukka kerääntyy saman ruokapöydän ääreen.
As some of my English-speaking friends have apparently started checking out my blog, I decided I had better start providing short translations of my posts, at least for the duration of my stay in the States. Because clearly, Google translate cannot be trusted. As a fairly lazy student, I was horrified when I was told I might actually have to do some (gasp!) work when attending an American university. The workload over here has definitely been a bit heavier than I am used to, but not overwhelmingly so. And of course, there are also certain perks to studying at a fairly prestigious university. A few weeks back my Asian American literature class headed over to the International District to listen to a reading by Karen Yamashita, as we've been discussing her novel "I Hotel" in class. Both the novel and the event were highly interesting, and I found it extremely useful to get to meet the author in person and hear her take on things.
Afterwards, the whole class headed out to dinner at a Chinese restaurant, where our professor proceeded to order food for the whole party. I'm fairly sure going out to dinner with the entire class is more of an Asian tradition than an American one (at least from what I gather after spending a year in Japan), but it's certainly a tradition I would love to take back home with me. It was a great way to get to know each other, and I felt like it helped release some tension.