Opiskelijavaihtoon lähdettäessa sanotaan usein, että vaihto-ajan ja tutustumisen uuteen kulttuuriin voi jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensimmäinen näistä vaiheista on rakkaussuhde, jolloin ihaillaan ja ihmetellään kaikkea uutta. Toisessa vaiheessa taas uutuden viehätys hiipuu, jolloin vuorossa on masennus, koti-ikävä ja ärsyyntyminen kaikkea kotimaasta eroavaa kohtaan. Kolmannessa vaiheessa vaihto-oppilas lopulta hyväksyy uuden kulttuurin hyvät ja huonot puolet, ja oppii eläämään zen-omaisessa tilassa.
Minulle nämä vaiheet eivät ole oikein täsmänneet – ei Japanissa, eikä täällä USA:ssakaan. Molempina kertoina olen hypännyt suoraan ykkösvaiheen yli, ja aloittanut vaihto-aikani melko apaattisena. Japanissa luulin, että tämä apatia johtui siitä, että tunsin maan ja kulttuurin jo ennestään niin hyvin että uutuuden viehätys puuttui. Vietettyäni reilun viikon Seattlessa alan kuitenkin tajuta, että apatia johtuu ennemminkin niistä järjettömän korkeista odotuksista jotka olen onnistunut asettamaan vaihto-ajalle, ja siitä, että alan vähitellen tajuta etteivät nämä odotukset tule toteutumaan.
Minulla on aina ollut tapana rakennella pilvilinnoja, eikä opiskelijavaihto ole mikään poikkeus. Alkuperäinen mielikuvani Seattlesta ja yliopistostani poikkesi hyvinkin paljon todellisuudesta. Ei tämä ole mikään eurooppalaistyylinen metropoli, vaan perus sateinen ja likainen jenkkikaupunki, jossa kaikki on suurta ja (liian!) massivista, ja jossa muffinssi mielletään järkeväksi aamupalaksi. Vaikka University of Washington on suuri ja arvostettu yliopisto, ei maisteritason kurssitarjonnassa ole täälläkään hirveästi kehuttavaa. Ja vaikka amerikkalaiset ovat avoimia ja iloisia, tuntuu ystävystyminen todella vaikealta.
Kuitenkaan en kadu tänne tulemista. Opiskelijavaihto ei koskaan ole ruusuilla tanssimista, ja enimmäkseen olo on surkea ja yksinäinen. Mutta niinä lyhyinä hetkinä kun aurinko paistaa ja kaikki on hyvin, täällä olo on jännittävää. Koskaan ei voi tietää, mitä kulman takaa paljastuu, ja on jotenkin mahtavaa että kaikki on täällä minulle täysin uutta. Vaihdossa oppii tietenkin tuntemaan uusia kieliä ja kulttuureja, mutta ennen kaikkea oppii tuntemaan itsensä ja oman kulttuurinsa. Yksin maailmalla seikkaileminen kasvattaa ihmistä, ja vähitellen oppii mitkä pirteet omassa persoonallisuudessa ovat kulttuuri- ja kaupunkisidonnaisia, ja mitkä ovat pysyviä. Kun olin poissa elementistäni ja ystävistäni, jouduin miettimään mikä tekee minusta minut. Olin aina määritellyt itseni perheeni ja ystävieni perusteella, mutta tutustuessani ihmisiin joilla ei ollut minusta mitään ennakkotietoja, omakuvani muuttui.
Ja täällä se jatkaa muuttumistaan.
