Eilen ostin huulipunan.
Onhan minulla niitä huulipunia ennestäänkin, mutta tämä on aikuinen huulipuna. Ja se on Chanelin.
Ensimmäisen huulipunani taisin ostaa 14-vuotiaana, ja se oli jokin pinkki ja kimalteleva Maybellinen tuotos. Tämä oli ennen kuin tajusin, etten pidä huulipunan ominaishajusta, saati siltä, miltä se huulilla tuntuu. Ensimmäisen kokeilun jälkeen kyseinen puna jäikin kirjoituspöydän laatikkoon, ja päätin turvautua huomattavasti tyttömäisempään huulikiiltoon.
Kahdenkymmenenkahden ikävuoden rajan ylitettyäni, ja Japanista muka varttuneempana ja viisaampana palattuani päätin, että oli jälleen aika investoida oikeaan huulipunaan. Hankin punan värissä, joka vastasi omien huulteni sävyä niin läheisesti, että totesin pärjääväni yhtä hyvin ilman koko punaa.
Vierähti vuosi, kunnes Mad Men -maratonien ansiosta vihdoin opin ymmärtämään huulipunan meriitin, ja rohkaistuin marssimaan Stockmannin meikkiosastolle, kunnon punaista sävyä etsimään.
Chanelin puna tuoksuu aikuiselle naiselle. Sellaiselle, joka en vielä ole, enkä tiedä tulenko koskaan olemaan. (Perjantaina kävelin jokirannan kukkapenkkiä kastelevien sprinklereiden ohi, ja mielini teki vaan hypätä suihkuavan veden sekaan ja kastua oikein kunnolla. Sisäinen lapseni on ja pysyy. Mutta eihän muiden tarvitse sitä tietää.) Punainen huulipuna luo illuusion kypsästä ja itsevarmasta ihmisestä, ja joskus on mukavaa vaihtelua olla se nainen, joka itsekseen hymyilee fuksien tempauksille matkalla kotiin kahvituokiolta. Kenenkään ei myöskään tarvitse tietää, että se kahvikin sisälsi enimmäkseen vaahdotettua maitoa ja suklaahippuja, koska en vielä ole niin aikuinen että olisin oppinut juomaan kahvia mustana.
