Washington Park Arboretum

Olen jo niin tottunut talveen, että on vaikea uskoa kesän lähenevän. Viime lauantaina oli kuitenkin vain uskottava, kun lämpömittari näytti kahdeksaatoista astetta. Suomessa on ymmärtääkseni jo päästy nauttimaan lämmöstä, mutta poikkeuksellisen kylmä kevät on Seattlessa saanut ihmiset ihmettelemään josko kesä on ylipäätään tulossa.
Lauantainakin vedin jalkaan sukkahousut ja päälle pistin lämpimän neuleen, vain huomatakseni että ulkona olisi tarjennut sortseissa ja t-paidassa. Kauniista säästä piti ilman muuta ottaa kaikki irti, joten suuntasin University of Washingtonin ja Seattlen kaupungin huoltamaan Washington Park Arboretum:iin, josta löytyy ainutlaatuinen kokoelma kasveja.

Puistossa kevään merkit olivat jo selvästi näkyvissä, niin kukkivissa kirsikka- kuin magnoliapuissakin. Lyhyehköllä visiitilläni ehdin kuitenkin käydä vain talvipuutarhassa ja ankkalammikolla, koska tajusin vasta kunnon kävelytuokion jälkeen, että puiston massiiviseen kokooon nähden patikointikengät olisivat olleet herrainkenkiä järkevämpi vaihtoehto. Mutta koska ehdin vain raaputtaa pintaa jää onneksi nähtävää vielä runsaasti tuleviksi viikoiksi.

Last Saturday we got to enjoy an incredibly warm day, which has been kind of a rare occurrence as this spring has been exceptionally cold. I decided to take advantage of the amazing weather by heading out to the Washington Park Arboretum, but barely managed to scratch the surface as I was woefully overdressed and wore terrible shoes for hiking. I did manage to grab a couple of photos of the Winter Garden and Duck Bay though, so enjoy!

International District

Ennen lähtöäni Seattleen, minua varoitettiin että amerikkalaisissa yliopistoissa joutuu tekemään ihan oikeasti töitä (ainakin suhteessa laiskaan suomalaiseen opiskelutahtiin). Ja pitihän se paikkansa, joskaan työmäärä ei onneksi tähän asti ole ollut ylitsepääsemättömän suuri. Maisterintasolla pakollinen kurssimäärä UW:ssä on kaksi kurssia, joten käyn tällä hetkellä kirjallisuudenkurssia nimeltä "Reading Chinatown" ja tekstuaalitieteen kurssia, joka kulkee nimellä "Hypertext". Hakeuduin alunperin Yhdysvaltoihin koska halusin tutustua paremmin amerikkalaiseen kirjallisuuteen, mutta kevätlukukauden tarjonta oli niin suppea, että ainoassa tarjolla olleessa amerikkalaista kirjallisuutta käsittelevässä kurssissa keskityttiin aasialais-amerikkalaiseen kirjallisuuteen. En ollut kovin tyytyväinen tilanteeseen, mutta päätinpä kuitenkin antaa kurssille mahdollisuuden.



Ja onneksi tein niin. Kun rupesin lukemaan ensimmäistä kurssikirjaa, pettymykseni katosi hyvin nopeasti. Karen Tei Yamashitan "I Hotel" on todella omaperäinen ja kiinnostava teos, joka kertoo Yhdysvaltojen aasialaisen vähemmistön poliittisesta aktivismista 1970-luvun San Franciscossa. Teos koostu kymmenestä novellista, joissa Yamashita onnistuneesti leikkii eri formaateilla ja kerronnallisilla tyyleillä, sitoen fiktioonsa historiallisia tapahtumia ja kuvaillen aikakauden kielenkäyttöä ja ilmapiiriä hyvin uskollisesti. Innostuin pitkästä aikaa oikein kunnolla kurssikirjallisuudesta, ja siitä voin kiittää yksinomaan Yamashitan kokeellista kirjoitustyyliä.
Mahtavinta oli kuitenkin kirjallisuudenprofessorimme yhteydet, sillä hän onnistui järjestämään meille tapaamisen Karen Yamashitan kanssa Seattlen kansainvälisessä korttelissa. Tunnetussa amerikkalaisyliopistossa opiskelemisella on todellakin etunsa, eikä varmaan myöskään haitannut että professorimme itse on tunnettu aasialais-amerikkalainen kirjailija.


Karen Yamashita antamassa nimikirjotuksia



Hyvin kiinnostavan tapaamisen jälkeen jatkoimme kurssikaverien kanssa matkaa proffamme suosittelemaan kiinalaiseen ravintolaan, jossa herra tilasi ruoat koko seurueelle. Pöytään tuotiin keittoa, nuudeleita, paistettua riisiä, eri mereneläviä ja tofua eri muodoissa, mutta ihmeellisintä taisi olla se, kun tarjoilija nosti haavilla akvaariosta kalan, joka myöhemmin päätyi pöytäämme. Vaikka en olekaan mikään kiinalaisen ruoan suuri ystävä, oli illallinen oikein maukas. Ja kokemus oli todellakin ainutlaatuinen.







Illallinen koko kurssiseurueen kanssa oli mielestäni mahtava idea, sillä sen myötä että opimme tuntemaan toisemme paremmin, tuli myös seminaareissa käydyistä keskusteluista kiinnostavampia ja uskaliaampia. Kurssitapaamiset yliopiston ulkopuolella taitaa olla enemmän aasialaista perua kuin amerikkalaista, mutta soisin mielelläni perinteen rantautuvan Suomeenkin. Alkujäykkyydestä pääse helposti kun koko seminaariporukka kerääntyy saman ruokapöydän ääreen.
As some of my English-speaking friends have apparently started checking out my blog, I decided I had better start providing short translations of my posts, at least for the duration of my stay in the States. Because clearly, Google translate cannot be trusted. As a fairly lazy student, I was horrified when I was told I might actually have to do some (gasp!) work when attending an American university. The workload over here has definitely been a bit heavier than I am used to, but not overwhelmingly so. And of course, there are also certain perks to studying at a fairly prestigious university. A few weeks back my Asian American literature class headed over to the International District to listen to a reading by Karen Yamashita, as we've been discussing her novel "I Hotel" in class. Both the novel and the event were highly interesting, and I found it extremely useful to get to meet the author in person and hear her take on things.
Afterwards, the whole class headed out to dinner at a Chinese restaurant, where our professor proceeded to order food for the whole party. I'm fairly sure going out to dinner with the entire class is more of an Asian tradition than an American one (at least from what I gather after spending a year in Japan), but it's certainly a tradition I would love to take back home with me. It was a great way to get to know each other, and I felt like it helped release some tension.

Vaatetuksesta (tai sen puuttesta)

Seattlen kevät on tänä vuonna ilmeisesti ollut poikkeuksellisen kylmä, mutta se ei ole estänyt täkäläisiä kävelemästä sortseissa ja sandaaleissa kolmentoista asteen lämmössä (tai kylmyydessä, jos minulta kysytään). Tänään sain kuitenkin nauttia niin poikkeuksellisen aurinkoisesta ja lämpimästä päivästä, että teki mieli itsekin vetää sortsit jalkaan. Kunnes tajusin, että jätin kaikki sortsini Suomeen.
Hankintalistalla on siis tällä hetkellä jonkinlaiset lyhytlahkeiset housut kesäksi, mutta kiirettä tuskin pitää. Seuraavan viikon sääennuste näyttää sadetta jokaiselle päivälle, joten en ala aivan vielä kaivamaan kesävaatteitani esille. Lämpimämpiä päiviä odotellessa voi kuitenkin haaveilla, ja mikäli aurinko paistaisi koko loppuviikon (ja pankkitilini sallisi), niin pukeutuisin seuraavalla tavalla:
Paita: Topshop
Hame: Whyred
Kengät: Madewell
Koru: Need/Supply

Paita: Madewell
Shortsit ja kengät: J.Crew
Laukku: Whyred

T-paita: Monki

Hame: Madewell
Vyö: J.Crew
Kengät: Swedish Hasbeens
Laukku: Carin Wester

Shameless

Kerrottakoon nyt heti alkuun kaikille jotka eivät tunne minua, etten ole erityisen valikoiva television katsoja. Seuraan kylläkin sarjoja enimmäkseen Internetistä käsin, mutta tämäkään seikka ei ole vaikuttanut katsomieni sarjojen laatuun (tai ennemminkin laadun puutteeseen). En siis todellakaan ole maailman luotettavin lähde, mutta halusin siitä huolimatta jakaa erään sarjasuosituksen. Sarjan puolesta puhuu myös että hyljemies on antanut hyväksyntänsä, jonka herra on varannut vain hyvin harvalle sarjalle.

Shameless on melko uusi sarja, jonka ensimmäinen tuotantokausi näytettiin tämän vuoden puolella Yhdysvalloissa. Amerikkalainen versio kuitenkin pohjautuu samannimiseen brittisarjaan, joka ymmärtääkseni on pyörinyt Iso-Britanniassa jo vuosikausia. Yleensä en välitä brittisarjojen uudelleen toteutetuista amerikkalaisversoista, mutta Shamelessin kohdalla jouduin tekemään poikkeuksen. Käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijät ovat erinomaisia, eikä amerikkalainen toteutus jätä toivomisen varaa.

Sarja kertoo nimensä mukaisesti täysin hävyttömästä Gallagherin perheestä, josta vastuuta karttavan alkoholisti-isän seikkaillessa huolehtii vanhin tytär, Fiona. Perheen lapset ovat oppineet huolehtimaan itsestään – ja toisistaan – hyvin kyseenalaista moraalisäännöstöä seuraten, ja vaikka kyseessä on draamakomedia on tulos lähinnä surkuhupaisa. Sarjan nerous piilee siinä, että katsojana tietää hahmojen käytöksen olevan tuomittavaa ja surullista, mutta ensireaktio on kuitenkin epäuskoinen nauru. Joskus sääntöjen rikkominen johtaa lähinnä holtittomaan riemuun, ja ennen pitkää oppii lämpeämään jopa sarjan kuvottavimmalle hahmolle, eli William H. Macyn esittämälle alkoholisti-isälle.

Suomessa Shameless pyörii ainakin Canal Plussalla, mutta toivon mukaan se leviäisi suuren suosionsa myötä myös ilmaiskanaville.

Aurinko!

Seattlessa sataa. Paljon. Ja usein.

Tästä syystä olen vähitellen oppinut, että pilvettömistä, aurinkoisista päivistä on nautittava täysin siemauksin. Kirsikkapuiden kukinta lähenee loppuaan, ja kun alkuviikosta aurinko vihdoin päätti näyttäytyä nappasin kameran kouraani ja lähdin kampusta kuvaamaan.

University of Washingtonin kampus on ehdottomasti parhaimmillaan keväällä, ja eniten olenkin päätynyt kuvaaman kirsikkapuiden koristamaa aukiota jonka lähistöllä luentoni ovat. Suomessa olen aina kaivannut yhtenäistä yliopistokampusta, joten olen onnellinen että pääsen täällä tutustumaan sellaiseen.

Toinen asia, jota Suomeen kaipaisin on kunnon luomuruokakauppa, josta saisi kaiken tarvittavan ja vielä järkevään hintaan. Seattlen asukkaat ovat hyvin ympäristötietoisia, ja tästä syystä luomumarketteja löytyy kaupungista usemapiakin. Top Chefin innoittamana kävin ensimmäisen katsastamassa Whole Foods -ketjun ruokakaupan, ja olin täysin myyty. Se vihannesosasto! Ja lihatiski!

Paras tapa päättää aurinkoinen päivä on kuitenkin lähteä tepastelemaan U-villageen, katsastaa Madewellin sekä J Crewn liikkeet ja ostaa mansikoilla, nutellalla ja kermavaahdolla täytetty crepe. Taivaallista!

Retail therapy

No niin. Elossa ollaan, mutta olen viimeisen kymmenen päivän ajan yrittänyt päästä ikävän vilustumisen yli, eikä vielä ole onnistanut. Tähän väliin on myös mahtunut muutto kampusalueelle soluasuntoon, josta lisää myöhemmin.

Viime viikolla minulla oli vielä kova koti-ikävä, mutta nyt alan vähitellen tottua Seattlessa elämiseen (mutta ikuiseen sateeseen ja pilvisyyteen en). Oma asunto tietenkin auttaa, kun ei enää tarvitse elää matkalaukusta käsin. Viihtyvyyttä lisäsi myös pieni visiitti Madewelliin ja Sephoraan, joista mukaan tarttui kaikenlaista kivaa. Ja seuraavana päivänä uusi visiitti Madewelliin. Ja Urban Outfittersiin. I think I sense a pattern here...

Sephorasta mukaan päätyi NARSin luomiväri sävyssä Ashes to Ashes, ja poskipuna sävyssä Orgasm. (Ja ei huolta, aikani Yhdysvalloissa ei suinkaan ole muuttanut minua 10-vuotiaaksi tytöksi. Kuvissa näkyvä järkyttävän pinkki päiväpeite nyt vaan sattui löytymään ystäväni perheen vierassängystä)

Madewellistä on nopeasti muodostunut suosikkiliikkeeni, sillä täydellisen rento ja tyttömäinen tyyli yhdistettynä laatuun ja järkeviin hintoihin houkuttelee väkisinkin sisälle. Tähän mennessä olen kotiuttanut liikkeestä hameen, laukun ja kaksi paitaa, ja veikkaan että saldo ei jää tähän. Yritän kuitenkin tulevaisuudessa hillitä itseni, jos ei muuta, niin pankkitilini takia.

Vaihdosta ja sen vaikeudesta

Opiskelijavaihtoon lähdettäessa sanotaan usein, että vaihto-ajan ja tutustumisen uuteen kulttuuriin voi jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensimmäinen näistä vaiheista on rakkaussuhde, jolloin ihaillaan ja ihmetellään kaikkea uutta. Toisessa vaiheessa taas uutuden viehätys hiipuu, jolloin vuorossa on masennus, koti-ikävä ja ärsyyntyminen kaikkea kotimaasta eroavaa kohtaan. Kolmannessa vaiheessa vaihto-oppilas lopulta hyväksyy uuden kulttuurin hyvät ja huonot puolet, ja oppii eläämään zen-omaisessa tilassa.

Minulle nämä vaiheet eivät ole oikein täsmänneet – ei Japanissa, eikä täällä USA:ssakaan. Molempina kertoina olen hypännyt suoraan ykkösvaiheen yli, ja aloittanut vaihto-aikani melko apaattisena. Japanissa luulin, että tämä apatia johtui siitä, että tunsin maan ja kulttuurin jo ennestään niin hyvin että uutuuden viehätys puuttui. Vietettyäni reilun viikon Seattlessa alan kuitenkin tajuta, että apatia johtuu ennemminkin niistä järjettömän korkeista odotuksista jotka olen onnistunut asettamaan vaihto-ajalle, ja siitä, että alan vähitellen tajuta etteivät nämä odotukset tule toteutumaan.

Minulla on aina ollut tapana rakennella pilvilinnoja, eikä opiskelijavaihto ole mikään poikkeus. Alkuperäinen mielikuvani Seattlesta ja yliopistostani poikkesi hyvinkin paljon todellisuudesta. Ei tämä ole mikään eurooppalaistyylinen metropoli, vaan perus sateinen ja likainen jenkkikaupunki, jossa kaikki on suurta ja (liian!) massivista, ja jossa muffinssi mielletään järkeväksi aamupalaksi. Vaikka University of Washington on suuri ja arvostettu yliopisto, ei maisteritason kurssitarjonnassa ole täälläkään hirveästi kehuttavaa. Ja vaikka amerikkalaiset ovat avoimia ja iloisia, tuntuu ystävystyminen todella vaikealta.

Kuitenkaan en kadu tänne tulemista. Opiskelijavaihto ei koskaan ole ruusuilla tanssimista, ja enimmäkseen olo on surkea ja yksinäinen. Mutta niinä lyhyinä hetkinä kun aurinko paistaa ja kaikki on hyvin, täällä olo on jännittävää. Koskaan ei voi tietää, mitä kulman takaa paljastuu, ja on jotenkin mahtavaa että kaikki on täällä minulle täysin uutta. Vaihdossa oppii tietenkin tuntemaan uusia kieliä ja kulttuureja, mutta ennen kaikkea oppii tuntemaan itsensä ja oman kulttuurinsa. Yksin maailmalla seikkaileminen kasvattaa ihmistä, ja vähitellen oppii mitkä pirteet omassa persoonallisuudessa ovat kulttuuri- ja kaupunkisidonnaisia, ja mitkä ovat pysyviä. Kun olin poissa elementistäni ja ystävistäni, jouduin miettimään mikä tekee minusta minut. Olin aina määritellyt itseni perheeni ja ystävieni perusteella, mutta tutustuessani ihmisiin joilla ei ollut minusta mitään ennakkotietoja, omakuvani muuttui.

Ja täällä se jatkaa muuttumistaan.