Lahjasatoa

Tänä jouluna minua onnisti, sillä sain lahjaksi kaikenlaista ihanaa ja tarpeellista. Pukin kontista löytyi muun muassa koruja, Stockmannin lahjakortti, askelmittari, ulkoinen kovalevy, Tonfisk Designin kulho ja Electroluxin Ergorapido-imuri.

Hyljemiehen vanhemmilta sain vielä mitä ihanimmat Marimekon kupit, joita olen himoinnut jo kuukausikaupalla.

Toinen pitkään toivelistalla ollut tavara oli japanilainen riisinkeitin, josta olen haaveillut aina siitä asti kuin Japanista palasin. Joululahjaksi toivoin hiukan lisävaraa keitinkassaan, ja sain kun sainkin vihdoin tilattua itselleni Sanyon keittimen. Tämä ehkä vaikuttaa turhalta hifistelyltä, mutta Aasiassa vaan osataan riiskinkeitinten teko. Olen kokeillut eurooppalaisia riisinkeittimiä, ja ikävä kyllä ne ruskistavat joka kerta riisin pohjalta. Japanilaisella riisinkeittimellä riisistä tulee aina täydellistä, se pysyy pitkään lämpimänä, ja keittoajankin voi ajastaa siten, että töistä tai luennolta kotiin tullessa riisi on heti valmista. Uutta keitintä en ole vielä ehtinyt kokeilla, mutta raportoin lisää kunhan käyttökokemusta on kertynyt hiukan enemmän.

Lisäksi sain vielä erään lahjan jota ei kuvissa näy, koska sitä käytettiin niiden ottamiseen: Nikkorin AF-S DX 35/1.8G objektiivin.

Joulutunnelmia

Joulu tuli ja meni, ja mukavaa oli. Vaikka joululoman aikana pitäisi vielä kirjoittaa kolme esseetä, annoin itselleni luvan lusmuilla viikonlopun ajan ja siirsin kaikki yliopistohommat hetkeksi sivuummalle. Nyt olisi taas aika tarttua härkää sarvista, mutta innostusta ei löydy laisinkaan. Niinpä annan teille kuvien muodossa pienen katsauksen joulupyhiin, joita kaipaan jo nyt.

Kiirettä pitää

Pahoittelen blogihiljaisuutta, mutta minuun iski se jokavuotinen marraskuun masennus ja flegmaattisuus, joten kirjoittaminen ei ole oikein maistunut. Viime viikkojen aikana olen lisäksi hautautunut töiden, business communication esseiden ja journalismikurssin tehtävien alle. Työmäärän pitäisi hiukan hellittää joulukuussa, joten katsotaanpa sitten uudelleen.

Tässä välissä olen kuitenkin ehtinyt:

• todeta että Trattoria Romanasta saa oikein maukasta pitsaa (jopa pitsahifistelevä seuralaiseni antoi vastahakoisen hyväksyntänsä)
• käydä ensimmäistä kertaa brunssilla. Brunssi on minulle uusi tuttavuus, mutta luulen että meistä tulee vielä oikein hyviä ystäviä. Kokeilussa oli elokuussa Turussa ovensa avannut Bossaliina, joka oli tunnelmaltaan niin ihana että sinne on päästävä pian uudestaan.
• viettää ihanan illan ystävätärnelikon kanssa Tintåssa, jolloin tyhjensimme kaksi täyttä karahvillista punaviiniä
• katsoa uusimman Potter-leffan

Viime kuukauteen on myös mahtunut paljon tällaista:

Huomenna yliopiston big bandin kanssa treenaminen vihdoin palkitaan, kun pieni septetti meitä kokoontuu soittamaan amerikkalaisia joululauluja Turun taidemuseolla, Aura Street Marketin nykyaikaisten joulumarkkinoiden yhteydessa. Eli sinne löytöjä tekemään ja joulufiiliksestä nauttimaan!

Kenkäkarmaa

Lähdin maanantaina kenkäostoksille. Suunnitelmana oli hankkia UGG-vastineet, eli mukavat, nopeasti jalkaan vedettävät kengät, jotka olisivat lämpimät jalassa ja mielellään eivät muistuttaisi uggeja ollenkaan. Olin aikaisemmin bongannut Nilsonin ikkunasta ylläolevat Simplen söpöt villavartiset saappaat, ja ihastunut niihin täysin. Kun kuitenkin sain ne jalkaani, kaikki illuusioni särkyivät. Olivathan ne mukavat. Ja lämpimän oloiset. Ja sirommat kuin uggit. Mutta minun jaloissani ne eivät yksinkertaisesti vaikuttaneet järkeviltä, tai edes söpöiltä.

Niinpä kotiutinkin nämä kaunokaiset.

En yleensä välitä jäljitelmistä, mutta nämähän ovat ilmiselvät kopiot Acnen Track-kengistä. Trackit ovat aivan mielettömän hienot kengät, ja kun ne ovat jälleen päässeet valmistukseen on Nilsonilla ilmeisesti katsottu olevan hyvä aika tuoda omat versiot kengistä myyntiin. Suora kopiointi ei ole millään tavalla hyväksyttävää, ja mielestäni suunnittelijoiden luovuutta (ja tekijänoikeutta) pitäisi osata kunnioittaa sen verran, ettei toisen ideaa varastettaisi vaikka se olisi kuinka mahtava.

Tällä kertaa Nilsonin kengät kuitenkin vaan sattuvat voittamaan hinnan, värin ja koron korkeuden suhteen, minua kun ei olla luotu superkorkeissa koroissa kävelemiseen (eikä lahjottu pohjattomalla kukkarolla). Joten sorruin. Puolustuksekseni kaksilahkeinenkaan ei pitänyt Simplen saappaista, mutta lämpesi näille.

Kenkin täydellisyydestä huolimatta niiden vetoketjut ovat jo parin päivän käytön jälkeen hanganneet nilkkani mustelmille, joten täytenee joko ottaa käytöstä taukoa tai vetää paksummat sukat jalkaan. Karma is a bitch.

Marraskuuta odotellessa

Viime viikonlopuksi oli luvattu lunta, mutta täälläpäin ei ainakaan sellaista näkynyt (perjantaina toisaalta pääsi ikävä raekuuro yllättämään, joten ehkä sääjumalat ajattelivat että se oli tältä erää tarpeeksi). Lehtiä ei näy puissa juuri lainkaan, joten pian alkaa se kaikista masentavin aika vuodesta – ja ei, en tarkoita syksyä. Puhun suomalaisesta marraskuusta. Mikään ei alenna motivaatiota niin kuin kokonainen kuukausi, jonka aikana on pimeää ja sateista, ja kylmä tuuli piiskaa kasvoja. Sori kaikki marraskuussa syntyneet, mutta se on vaan aivan hirveä kuukausi. Edes Japaniin pakeneminen pari vuotta sitten ei tehnyt siitä siedettävää (mutta sinä kuukautena ostettu lämmitin kyllä auttoi).

Lauantaina päätettiin siis nauttia siitä, että on vielä lokakuu, ja mentiin kävelylle.

"Kävely" vei meidät keskustaan ja minut Zaran yläkertaan, josta löysin suloisen keltaisen neuletakin kyynerpääpaikoilla. Hyljemies ei hyväksy kyynerpääpaikkoja, mutta minusta englanninopiskelijalla on oikeus käyttää kyynerpääpaikkaisia vaatteita. Se nyt vaan kuuluu asiaan.

Eevan kirjoituksien ansiosta olen viime aikoina ruvennut näkemään marraskuussakin hyviä puolia (näin sanon nyt. Katsotaan uudestaan sitten marraskuussa). Silloin voi hyvällä omatunnolla lukittautua asuntoon, ja viettää perjantai-illat kotona siemaillen punaviiniä ja syöden turkinpippureita (näiden kahden liitto on pyhä, ja toimii aina). Tällaisia ovat toisaalta kaikki hyljemiehen kanssa vietetyt perjantai-illat muutenkin, mutta marraskuussa maailmalta eristäytymisestä ei tarvitse potea syyllisyyttä. Kun on kylmä ja pimeä ja sataa ja tulee pitää vaan hyväksyä että näin on, ja ottaa asiasta kaikki irti.

Voi vetää villasukat jalkaan, keittää chilisuklaakaakaota ja käyttää loput suklaasta chili con carneen, sillä pataruoat kuuluvat syksyyn. Ja chili kuuluu kaikkeen.

Viiniä kaappiin

Tänä vuonna ei hulluilta päiviltä tarttunut mukaan yhtäkään vaatekappaletta, mutta muuta tavaraa sitäkin enemmän. Hankin kaksilahkeisen kanssa pitkään himoitsemani pöytägrillin, uuden tyynyn, viinilaseja, leikkuulautasetin ja hiukan kirjallisuuttakin. Paras anti taisi kuitenkin löytyä stockmannin herkusta, josta toimme kotiin kahden päivän ruokatarvikkeet.

Perjantaina vuorossa oli punaviiniä ja pizzaa, lauantaina taas paistettua tonnikalaa ja chilihilloa.

Täydellä vatsalla jaksoi palata lukemisen pariin, viime aikoina kun on ollut vähän kaikenlaista lukulistalla. Viimeisin lukemani kirja on Toni Morrisonin Beloved, jota luin amerikkalaisen kirjallisuuden kurssia varten. Yleensä en innostu kriitikoiden hehkuttamista klassikoista, mutta Beloved todellakin on lukemisen arvoinen, ja todella merkittävä teos mitä amerikkalaiseen kirjallisuuteen tulee. Hahmojen sydäntäraastava kaipuu ja tarinan maaginen realismi tekevät Belovedista koskettavan kauniin lukukokemuksen. Suosittelen.

En tiedä johtuuko tämä syksyn tulosta vai intensiivisestä rakkaudestani punaviiniin, mutta olen viime aikoina ruvennut lämpeämään viininpunaiselle värille. Aloitin hankkimalla kauppareissulla kauniin punaista kynsilakkaa, mutta nyt väri on vähitellen alkanut houkuttaa vaatteissakin. Ehkä vaatekaappini kaipaisikin ainaisen sinisen, vihreän ja mustan kaveriksi viininpunaista lisäystä. Voisin esimerkiksi aloittaa tällaisella viininpunaisella bleiseri-neuletakilla...

Sorsia ja pullia

Lauantaina päätimme hyljemiehen kanssa nauttia kunnolla ihanasta ulkoilmasta, joten lähdimme pitkälle kävelylle Tuomaansillan suuntaan. Kävely muuttuikin pieneksi seikkailuksi, kun lähdimme tutkimaan sillalta joenvartta pitkin kaupungille johtavaa polkua, jonka olemassaolosta emme edes tiennyt tätä ennen. Herra on asunut opiskeluajan Martissa ja minä taas Kupittaanpuiston lähistöllä, joten kyseinen puoli jokea oli meille molemmille jokseenkin vieras.

Kävelyreitti paljastui sen verran ihanaksi, että haluan ehdottomasti päästä uudelleen vaeltelemaan joenrantaa pitkin. Kävely oli vähän niin kuin pieni luontoretki, kun sorsat uivat vieressä ja itse seikkailin kasvien keskellä pudottamaani objeektiivin suodatinta etsimässä.

Samalla pääsimme myös kokeilemaan uusia kenkiämme, ja tulos oli lupaava: noin tunnin pituisen kävelyn jälkeen ei yhtään hiertymää taikka rakkoa (tämän täytyy olla mahdottomille jaloilleni jonkinlainen ennätys).

Lopuksi päädyimme torille ja Stockmannille yrttejä ja muita ruokatarvikkeita ostamaan. Torilla olleen lettukahvilan letut olisivat houkuttaneet, mutta koju oli jo sulkemassa kun saavuimme paikalle. Korvaukseksi valmistimme kotona italialaisia lihapullia, ja pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan tuoretta oreganoa.

Ruokaa olisi riittänyt kuudelle hengelle. Meitä oli kaksi.

Uutukaiset

Tämä kulunut viikko on palauttanut uskoni syksyyn. Ehkä se ei aina olekaan kylmä ja sateinen ja pimeä ja hirveä. Joskus ilmeisesti aurinkokin paistaa, ja aamut ovat ihanan raikkaita ja puiden lehdet kauniin punaisia.

Huomattavasti viilentynyt ilma sai minut kuitenkin tajuamaan, etten voi kävellä converseissa ja herrainkengissä koko loppysyksyä.

Olen jo pitkään himoinnut uusia syyskenkiä, mutta yhdetkään kaupoissa vastaan tulleet parit eivät ole houkuttanut. Kun kerrankin olin valmis törsäämän hiukan kivoihin kenkiin, valikoima petti minut täysin. Ehkä sitä aina vaan haluaa sellaista, mitä ei voi saada. Jossain vaiheessa huomasin mustien maihareiden invaasion alkaneen, varmaankin ysärimuodin paluun seurauksena. Minunkin teki mieli yhdistää mustat, korkeavartiset nyörikengät johonkin hempeään kukka- tai pitsimekkoon, mutta maiharit olivat jalassani yksinkertaisesti liian ronskit. (Törmäsin muuten samaan ongelmaan biker bootsien kanssa. Suuret kengät taitavat sopia vain siroille ihmisille, sillä minun jalassani ne vain korostavat jo ennestään leveitä hartioita ja luovat norsu posliinikaupassa -fiiliksen).

Biancossa minua kuitenkin vihdoin onnisti, sillä satuin löytämään mustat, normimaihareita sirommat nyörikengät, jotka vastaavat toiveitani lähes täydellisesti. Ne ovat yksinkertaiset, mukavat jalassa ja yhteensopivat lähes koko vaatekaappini kanssa. Niin, ja luulen että saisin jopa villasukat mahtumaan niihin.

Kanelinen päivä

Edellisenä viikonloppuna käytiin kaksilahkeisen perheen luona Kuopiossa, ja otettiin koko viikonlopun ajan täysin rennosti (tämähän ei oikeastaan eroa ollenkaan normiviikonlopusta muutoin kuin että Mad Men-maraton pidettiin junassa eikä uudella parisängyllä). Oli aivan mahtavaa, kun sai kolmen päivän ajan syödä herkullista ruokaa, jota ei tarvinnut itse laittaa.

Kuopiossa käydessä on muodostunut tavaksi käydä kaupungin ihanimmassa kavilassa, Kanelissa. Sieltä löytyy paras koskaan syömäni omenapiiras, jota pitää tilata joka kerta kun kahvilassa käy.

Mukaan tarttui myös pala pähkinäsuklaakakkua.

Kaneli on todella suloisesti sisustettu, ja vanhanaikaiset tuolit, seinäkoristeet sekä musiikki luovat lämpimän ja viihtyisän tunnelman. Kahvila on ehdottomasti parhaimmillaan talvella, kun pääse kylmästä sisään pienen, lämpimästi valaistun pöydän äreen kaakaokupillinen kämmenessä.

Pakollisen kahvilavisiitin jälkeen oli mukava kävellä kotiinpäin auringosta nauttien, lauantai kun sattui olemaan sen viikon ainut sadeton päivä. Silloin kuin ilma on raikas ja aurinko paistaa, on syksyä helppo rakastaa. Sellaisina päivinä melkein unohtaa, että Suomen syksy kuitenkin koostu enimmäkseen kylmistä, harmaista ja älyttömän sateisista päivistä. Onneksi huonoina syyspäivinä voi sentään katsella hyvien päivien kuvia. Ja unelmoida.

Askel aikuisuuteen (tai sen jäljittelemiseen)

Eilen ostin huulipunan.

Onhan minulla niitä huulipunia ennestäänkin, mutta tämä on aikuinen huulipuna. Ja se on Chanelin.

Ensimmäisen huulipunani taisin ostaa 14-vuotiaana, ja se oli jokin pinkki ja kimalteleva Maybellinen tuotos. Tämä oli ennen kuin tajusin, etten pidä huulipunan ominaishajusta, saati siltä, miltä se huulilla tuntuu. Ensimmäisen kokeilun jälkeen kyseinen puna jäikin kirjoituspöydän laatikkoon, ja päätin turvautua huomattavasti tyttömäisempään huulikiiltoon.

Kahdenkymmenenkahden ikävuoden rajan ylitettyäni, ja Japanista muka varttuneempana ja viisaampana palattuani päätin, että oli jälleen aika investoida oikeaan huulipunaan. Hankin punan värissä, joka vastasi omien huulteni sävyä niin läheisesti, että totesin pärjääväni yhtä hyvin ilman koko punaa.

Vierähti vuosi, kunnes Mad Men -maratonien ansiosta vihdoin opin ymmärtämään huulipunan meriitin, ja rohkaistuin marssimaan Stockmannin meikkiosastolle, kunnon punaista sävyä etsimään.

Chanelin puna tuoksuu aikuiselle naiselle. Sellaiselle, joka en vielä ole, enkä tiedä tulenko koskaan olemaan. (Perjantaina kävelin jokirannan kukkapenkkiä kastelevien sprinklereiden ohi, ja mielini teki vaan hypätä suihkuavan veden sekaan ja kastua oikein kunnolla. Sisäinen lapseni on ja pysyy. Mutta eihän muiden tarvitse sitä tietää.) Punainen huulipuna luo illuusion kypsästä ja itsevarmasta ihmisestä, ja joskus on mukavaa vaihtelua olla se nainen, joka itsekseen hymyilee fuksien tempauksille matkalla kotiin kahvituokiolta. Kenenkään ei myöskään tarvitse tietää, että se kahvikin sisälsi enimmäkseen vaahdotettua maitoa ja suklaahippuja, koska en vielä ole niin aikuinen että olisin oppinut juomaan kahvia mustana.

Koulutyttölook

Minun pitäisi oikeastaan tällä hetkellä yrittää tunkea päähäni japaninopintoja kokonaisen vuoden edestä erästä tasokoetta varten, mutta koska pääni on flunssan ansiosta jo kokonaan täynnä limaa, tuntuu tämä tuhoon tuomitulta yritykseltä.

Siispä päivitänkin blogia turhuuksilla.

Pukeutumisessani on viimeisen vuoden aikana hiljalleen tapahtunut tiettyjä muutoksia. Kaikki alkoi viime syksynä, kun uutta laukkua etsiessäni törmäsin Cambridge Satchel Companyyn. Tajusin, että minunlaiselleni idiootille, joka muumimamman tapaan yrittää kantaa koko omaisuutta mukanaan "jos vaikka joskus tarvitsisi", brittiläinen koululaukku on mitä täydellisin. Sen jälkeen tuli Ally Capellinon maailman täydellisin salkku, jota en koskaan uskalla käyttää koska se on niin hieno.

Seuraava vaihe oli neuletakit. Haalin talvella neuletakkeja mustana, tummansinisenä, harmaana ja luonnonvalkoisena, ja lopuksi ne syrjäyttivät niin pitkähihaiseni kuin kevättakkinikin. Vähitellen olen myös ruvennut haalimaan itselleni villapaitoja, vaikka en edes pysty käyttämään villaa (se kutiaa! ja aina on liian kuuma!).

Kesällä taas siirryin hameiden käyttöön, eikä paluuta enää ole. Loppukesästä metsästin kuukausitolkulla joskus Ellestä bongaamiani, maailman täydellisimpiä herrainkenkiä. Löysin ne vihdoin pari viikkoa sitten, ja niiden käyttö on jatkunut taukoamatta.

Lopputulos on, että pukeutumiseltani muistutan enemmän 15-vuotiasta brittiläistä sisäoppilaitoskasvattia kuin 23-vuotiasta englanninopiskelijaa. No, ainakin sain maan oikein. Kun mainitsin pitäväni koulutyttölookista seuralaiselleni, hän taas halusi varmistaa, etten tarkoittanut japanilaisten koulutyttöjen merimiesuniformua. No en. (Ainakin toivon hartaasti, ettei se ole seuraava askel. Se olisi jo hiukan pelottavaa.)

Onko muuten täysin väärin, että kelpuuttaisin jokaisen näistä Zaran elokuun lookbookin asuista omaan kaappiini?

Polvisukat ehkä jättäisin kuitenkin ihan suosiolla hoikemmille, pitkäkoipisimmille ihmisille...

Inspiraation paluu

Viimeisten viikkojen ajan ei ole ollenkaan huvittanut laittaa itse ruokaa. Inspiraatio on ollut täysin hukassa, eikä uusia reseptejäkään ole tehnyt mieli kokeilla. Olemmekin kaksilahkeisen kanssa tämän seurauksena eläneet lähinnä ravintolaruoalla ja subwayn voileivillä, eli kyseessä ei ole ollut erityisen terveellinen ruokavalio.

En tiedä johtuuko tämä harmaasta säästä vai uuden opiskeluvuoden alusta, mutta tänä viikonloppuna onneksi innostuimme pitkästä aikaa uusiin ruokakokeiluihin, parin uuden keittokirjahankinnan innoittamana.

Hankinnoista ensimmäinen oli Marcus Samuelssonin "Street Food", joka sisältää eri maiden katuruokareseptejä. Perjantai-iltana kokeiluun pääsi kirjasta löytynyt Satay-kana maapähkinäkastikkeen kera, joka oli parasta mitä olen pitkään aikaan syönyt. Kanalle tehtiin marinadi vihreästä currytahnasta, öljystä ja limemehusta, mutta maapähkinäkastike vei kyllä maukkaudessa voiton mennessään. Tämä resepti jää ehdottomasti käyttöön.

Toinen keittokirjahankintamme oli Farangin reseptejä esittelevä teos, joka oli pakko kotiuttaa kun siihen törmäsimme. Söimme hyljemiehen kanssa viime maaliskuussa Farangissa elämämme parhaan illallisen, ja halusimme tietenkin kokeilla ravintolan reseptejä kotikeittiössä. Kirjassa listatut annokset paljastuivat kuitenkin aavistuksen liian haastaviksi (ja työläiksi), mutta ei tätä voi kuitenkaan hukkaostokseksi kutsua. Annokset muistuttavat jo itsessään ovat taideteoksia, joten on ihan mukava vain selata kuviakin.

Poikaystävä ei kuitenkaan ollut valmis antamaan periksi, vaan päätti tehtailla meille sunnuntai-iltapalaksi thaityylistä salaattia erään Farangin reseptin innoittamana. Salaatti siis koostui greipistä, thai-basilikasta, kurkusta, salottisipulista ja limemehusta. Joukkoon lisättiin vielä lauantaisen Tom yum-keittokokeilun jäljiltä jäänyttä chiliä, sitruunaruohoa ja kalakastiketta. Lopputuloksena raikas, kaunis ja todella hyvä salaatti. Aika aasialainen viikonloppu, mitä ruokakokeiluihin tulee.