Force of habit

On yllättävän vaikea elää vieraassa maassa ilman Internetiä. En ehkä menisi niin pitkälle, että väittäisin kärsineeni vieroitusoireista, mutta kun päivittäin ainoastaan näkee noin viisi tuntemaansa ihmistä eikä pysty lukemaan uutisia, tuntuu kuin eläisi eräänlaisessa kuplassa. Tästä syystä olenkin erityisen kiitollinen viesteistä kotoa, jotka kertoivat minulle hiukan ulkomaailman tapahtumista.

Tiistai-iltana oli tarkoitus mennä tyttöporukan kanssa rannalle pikkuisen juhlimaan, ja luulimme olevamme matkalla johonkin läheiselle rannalle. Olisihan tietenkin pitänyt ymmärtää, että eihän täällä ole edes läheisiä rantoja. Metro-asemalla tapasimme kolme japanilaista poikaa, jotka ilmeisesti olivat suunnitelleet vievänsä meidät rannalle Kobeen, jossa sitten yöpyisimme. Kukaan meistä ei tietenkään ollut varautunut yöpymään eri kaupungissa, ja vaikka pojat olivatkin joillekin tytöille tuttuja, minua ei kiinnostanut ajatus yöpymisestä vielä määrittelemättömässä paikassa vieraiden poikien kanssa. Niinpä vaihdettiinkin sijainti Umedaan, jonka neonvalot ja väenpaljous ei myöskään jaksanut innostaa, kun olin varautunut rentoon iltaan. Abbie, Joan ja minä päätimmekin sitten jäädä Senri-chuon asemalle, jossa kävimme Starbucksissa ja ikkunashoppailimme. Lopuksi löysimme parhaan ja edullisimman supermarketin tähän mennessä (siellä oli pekonia! Ja nakkeja! Ja paistovalmista tempuraa!), jonka suljettua suuntasimme takaisin kampukselle. Vietimme laatuaikaa juoden kenialaista teetä ja keskustellen maidemme lainsäädännöstä, kulttuurieroista, maahanmuuttajista, globalisaatiosta ja uusikolonialismista pikkutunneille asti.

Senri-chuon aseman ulkopuolella.

Supermarketissa.

Abbie ja Joan, kokkaamassa keittiössäni.

Seuraavana aamuna puolenpäivänaikaan minut herätti äidin puhelinsoitto, jonka jälkeen posteljooni soitti ovikelloa ja toi minulle jotain, jonka uskon olevan sairausvakuutuskorttini. Tässä maassa ei kuitenkaan koskaan tiedä. Kysynpä myöhemmin Zhou Jiltä.