Elossa ja hyvässä kunnossa

Lento oli henkisesti raskas, mutta ei tuntunut erityisen pitkältä, koska nukuin puolet ajasta. Onnistuin jopa nukkumaan aamiaisen läpi, joten koneesta poistuessani vatsani murisi kivasti. Kansain lentokentältä piti sitten suunnata Itamin lentokentälle ja sieltä taksilla Toyonaka kampukselle, eikä suunnistaminen ollut erityisen helppoa, mutta pääsin ainakin ongelmitta perille. Kämppään päästyäni rupesin heti poistamaan tavaraa matkalaukusta, ja suihkussa käytyäni istuin sitten hämmentyneenä sängyllä, miettien mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.

Nauttiessani omasta rauhasta ja pienestä lepohetkestä, ovikelloani soitettiin. Ovikellon ääni ei muuten ole sellainen perus ding-dong, vaan pidempi, ärsyttävä melodia. Oven ulkopuolella minua odotti kaksi OUSSEP tyttöä, filippiiniläinen Abbie ja ranskalainen Christelle (joka ei muuten vieläkään pysty lausumaan nimeäni kunnolla. Eikä kyllä kenekään muun nimeäkään). Tytöt pyysivät minut mukaan kiertämään kampusta, johon tietenkin suostuin, oli mukavaa saada seuraa, ja mahtavan suuntavaistoni takia olin tähän asti vältellyt kampuksella yksin vaeltamista.

Nyt pystyn jo hahmottamaan missä eri rakennukset kampuksella sijaitsevat, ja löytämään tärkeimpiin niistä. Uskoisin. Olen syönyt yhdessä yliopistoruokalassa, mikä jo sinänsä oli ihan jännä kokemus, siitä lisää joskus myöhemmin. Lempirakennukseni tällä hetkellä on varmaan International Student Center/klubitalo, jonka lähistölle japanilaiset opiskelijat kerääntyvät harjoittelemaan lähinnä puhallinsoitinten soittoa. Saksofonia kuunnellessa tuli kotoisa olo, ja pasuunoiden ja trumpettien kakofonia muistuttaa minua vahvasti Axelbandetin treeneistä.

Olen antanut periksi leivän suhteen. Kunnollista leipää, jota ei olisi täytetty oudoilla kermasipulisekoituksilla, tai joka ei lähinnä muistuttaisi pullamössöä, ei yksinkertaisesti taida löytyä tästä maasta. Ainoa toivoni on, että saattaisin ehkä vielä jostain löytää kunnon patonkia. Olisihan sekin jo jotain.