Force of habit

On yllättävän vaikea elää vieraassa maassa ilman Internetiä. En ehkä menisi niin pitkälle, että väittäisin kärsineeni vieroitusoireista, mutta kun päivittäin ainoastaan näkee noin viisi tuntemaansa ihmistä eikä pysty lukemaan uutisia, tuntuu kuin eläisi eräänlaisessa kuplassa. Tästä syystä olenkin erityisen kiitollinen viesteistä kotoa, jotka kertoivat minulle hiukan ulkomaailman tapahtumista.

Tiistai-iltana oli tarkoitus mennä tyttöporukan kanssa rannalle pikkuisen juhlimaan, ja luulimme olevamme matkalla johonkin läheiselle rannalle. Olisihan tietenkin pitänyt ymmärtää, että eihän täällä ole edes läheisiä rantoja. Metro-asemalla tapasimme kolme japanilaista poikaa, jotka ilmeisesti olivat suunnitelleet vievänsä meidät rannalle Kobeen, jossa sitten yöpyisimme. Kukaan meistä ei tietenkään ollut varautunut yöpymään eri kaupungissa, ja vaikka pojat olivatkin joillekin tytöille tuttuja, minua ei kiinnostanut ajatus yöpymisestä vielä määrittelemättömässä paikassa vieraiden poikien kanssa. Niinpä vaihdettiinkin sijainti Umedaan, jonka neonvalot ja väenpaljous ei myöskään jaksanut innostaa, kun olin varautunut rentoon iltaan. Abbie, Joan ja minä päätimmekin sitten jäädä Senri-chuon asemalle, jossa kävimme Starbucksissa ja ikkunashoppailimme. Lopuksi löysimme parhaan ja edullisimman supermarketin tähän mennessä (siellä oli pekonia! Ja nakkeja! Ja paistovalmista tempuraa!), jonka suljettua suuntasimme takaisin kampukselle. Vietimme laatuaikaa juoden kenialaista teetä ja keskustellen maidemme lainsäädännöstä, kulttuurieroista, maahanmuuttajista, globalisaatiosta ja uusikolonialismista pikkutunneille asti.

Senri-chuon aseman ulkopuolella.

Supermarketissa.

Abbie ja Joan, kokkaamassa keittiössäni.

Seuraavana aamuna puolenpäivänaikaan minut herätti äidin puhelinsoitto, jonka jälkeen posteljooni soitti ovikelloa ja toi minulle jotain, jonka uskon olevan sairausvakuutuskorttini. Tässä maassa ei kuitenkaan koskaan tiedä. Kysynpä myöhemmin Zhou Jiltä.

Pieni vinkki vain

Joku soitti minulle äsken ja kysyi äitiäni. Aksentti kuulosti jotenkin ruotsalaiselta, joten ajattelin että varmaan joku äidin kaveri, ja vastasin siksi ruotsiksi että olen hänen tyttärensä. Vastauksena tuli lyhyt tauko, ja sitten nopea "näkemiin", suomeksi tietenkin. Ei ole ennen tainnut mikään puhelu loppua noin nopeasti.

Tästä mieleeni juolahtikin, että ruotsin puhuminen puhelinmyyjille saattaisi olla oiva tapa päästä heistä eroon.

Elossa ja hyvässä kunnossa

Lento oli henkisesti raskas, mutta ei tuntunut erityisen pitkältä, koska nukuin puolet ajasta. Onnistuin jopa nukkumaan aamiaisen läpi, joten koneesta poistuessani vatsani murisi kivasti. Kansain lentokentältä piti sitten suunnata Itamin lentokentälle ja sieltä taksilla Toyonaka kampukselle, eikä suunnistaminen ollut erityisen helppoa, mutta pääsin ainakin ongelmitta perille. Kämppään päästyäni rupesin heti poistamaan tavaraa matkalaukusta, ja suihkussa käytyäni istuin sitten hämmentyneenä sängyllä, miettien mitä seuraavaksi pitäisi tehdä.

Nauttiessani omasta rauhasta ja pienestä lepohetkestä, ovikelloani soitettiin. Ovikellon ääni ei muuten ole sellainen perus ding-dong, vaan pidempi, ärsyttävä melodia. Oven ulkopuolella minua odotti kaksi OUSSEP tyttöä, filippiiniläinen Abbie ja ranskalainen Christelle (joka ei muuten vieläkään pysty lausumaan nimeäni kunnolla. Eikä kyllä kenekään muun nimeäkään). Tytöt pyysivät minut mukaan kiertämään kampusta, johon tietenkin suostuin, oli mukavaa saada seuraa, ja mahtavan suuntavaistoni takia olin tähän asti vältellyt kampuksella yksin vaeltamista.

Nyt pystyn jo hahmottamaan missä eri rakennukset kampuksella sijaitsevat, ja löytämään tärkeimpiin niistä. Uskoisin. Olen syönyt yhdessä yliopistoruokalassa, mikä jo sinänsä oli ihan jännä kokemus, siitä lisää joskus myöhemmin. Lempirakennukseni tällä hetkellä on varmaan International Student Center/klubitalo, jonka lähistölle japanilaiset opiskelijat kerääntyvät harjoittelemaan lähinnä puhallinsoitinten soittoa. Saksofonia kuunnellessa tuli kotoisa olo, ja pasuunoiden ja trumpettien kakofonia muistuttaa minua vahvasti Axelbandetin treeneistä.

Olen antanut periksi leivän suhteen. Kunnollista leipää, jota ei olisi täytetty oudoilla kermasipulisekoituksilla, tai joka ei lähinnä muistuttaisi pullamössöä, ei yksinkertaisesti taida löytyä tästä maasta. Ainoa toivoni on, että saattaisin ehkä vielä jostain löytää kunnon patonkia. Olisihan sekin jo jotain.

H-hetki

Tunnin kuluttua raahaudun ylipainoisen matkalaukkuni kanssa autolle, ja sitten Kaarinan kautta Helsinki-Vantaan lentokentälle.

Ennen tätä Japaniin lähtö ei ole oikeastaan jännittänyt. Ahdistanut ja pelottanut kyllä, mutta ei jännittänyt. Nyt alkaa jo olla perhosia vatsassa, enkä oikein pysty tajuamaan, että en pääse enää takaisin pitkään aikaan. Tavallaan toivoisin koko homman olevan jo ohi, en jaksa enää miettiä lähtöä, enkä edes Japanissa elämistä. Mikään ei vaan jaksa innostaa.

Tulee pitkä päivä, tai oikeastaan yö. Toivotaan, että kaikki menee hyvin, ja että onnistun löytämään sinne kampukselle asti. Japanissa yksin sunnistaminen (ja suunnistaminen yleensä) tunnetustihan lukeutuu vahvoihin puoliini.

またね！

Tunnollisuus on tylsää

Pesukone jyllää, ja sama pyörre tuntuu toistuvan ajatuksissa ja vatsassa. Tänään kävin kaupungilla ja irtisanoin laajakaistaliittymäni ja hankin vaihto-opiskelvuodeksi sairausvakuutuksen. Hain myös yliopistolta viisumin hankkimiseen tarvittavat paperit ja huomenna suuntaan paperit kourassa Helsinkiin, Japanin suurlähetystöön, viisumia anomaan.

Helsinkiin meno on tervetullutta vaihtelua, kolea sää taas ei. Viisumin hankittua olisi pienen shoppailutuokion aika (epätoivoisen ja tuloksettoman etsinnän jälkeen aion vielä kerran yrittää löytää täydelliset vaaleat farkut), ja sitten toivon mukaan pääsisin Sannan kanssa kahville/syömään.

Enää ei ole paljon elintärkeitä asioita hoidettavana ennen lähtöä, mutta tuntuu silti, ettei aika riitä, ja että moni homma jää kesken. Yritän viikon aikana pyykätä ahkerasti, ja päättää mitkä kengät oikein otan mukaan. Kyseessä on yllättävän vaikea päätös, mutta eilen vaatekaappia pengotessa tehty löytö saattaisi helpottaa päätöstä. Mustat, ohutpohjaiset ja kangaspunoksesta koostuvat ballerinat tulivat vastaan kenkälaatikon pohjalta, ja jos vain saan kyseiset kengät puhdistettua mudasta suun muusta rähmästä, niin taitaisi kenkäpulmani olla ratkaistu. Teitä tämä kaikki tietenkin kiinnostaa aivan suunnattomasti.

Kampaajakäynti on nyt alta pois, ja lopputulos sen verran hyvä, että säätö ja pitkä odotus tuntuvat vaivan arvoiselta.

Huh-huh

Viimeinen työviikko meneillään. Tuntuu ihanalta tietää, että tämän jälkeen saa ainakin kolme viikkoa nukkua myöhään ja vaan rauhassa möllöttää paikallaan.

Tehtiin perjantaina poikaystävän kanssa (sanon "kanssa", mutta herra teki suurimman osan töistä) taivaallisen herkullista savulohipastaa, jota suosittelen lämpimästi kaikille hyvän ruoan ystäville. Jälkiruoaksi syötiin ihanaa pätkiskakkua ja turkinpippurikeksejä, jotka herra oli edellisenä iltana leiponut minulle nimipäiväyllätyksenä. Taisin sillä hetkellä tuntea itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

On vaikea tajuta, että alle kuukauden kuluttua en voi enää halutessani nähdä rakkaimpiani, ja koti on 14-neliöinen koppi Japanissa. Toisaalta tuntuu siltä, kuin nytkin eläisin eräänlaisessa välitilassa. Koti ei tunnu enää kodilta, se on vain paikka jossa vietän aikaa kun en ole töissä tai Varkaudessa. Kämppä säilyy sotkuisena, mutta koskemattomana, sillä jumitan vaan olohuoneessa ja liikkumiseni on rajoittunut jääkaapilta sohvalle – ja sieltä sänkyyn.

Tällä viikolla pitäisi vielä ehtiä uusia lääkeresepti vuodeksi, käydä pankissa, täyttää opintotuen muutoslomake, käydä Soneralla irtisanomassa laajakaista vuodeksi, miettiä vakuutuksia ja kaikenlaista muuta. Se, että saanko oikeasti mitään aikaiseksi on sitten täysin eri asia.

Niinpä niin...

Siili

• Erinaceus europaeus
• Pituus: 20 - 30 cm, häntä 2 - 4 cm
• Paino: 300 - 1300 g
• Elinikä: 4 - 6 vuotta

Olet siili! Herätät muissa sympatioita, vaikka sinulla onkin joitain outoja tapoja. Viihdyt mieluiten yksin ja hemmottelet itseäsi hyvällä ruoalla.

Tarkkaavaiset siilit haistelevat ja kuuntelevat jatkuvasti ympäristöään. Piikkipallon ruokalistalle kuuluvat muun muassa etanat ja madot, mutta siili ei kuitenkaan tapa käärmeitä tai syö pikkulintujen munia niin usein, kuin mitä ennen on uskottu. Siilit saattavat öisin liikkua ruokaa etsiessään muutaman kymmenen hehtaarin alueella. Ruokaa santsataan erityisesti talven horrosta varten.

Siilien kosioretket alkavat viimeistään toukokuussa. Naaraan löydettyään tuhiseva urossiili saa suostutella sitä paritteluun pitkään, mutta lopulta sinnikäs yrittäminen palkitaan. Piikikkään lemmensession seurauksena siiliemo synnyttää 4 - 5 poikasta heinäpesään.

Siili on luonteeltaan yksineläjä, vaikka parikymmentäkin siiliä voi käydä samalla ihmisen laittamalla ruokakupilla. Siilillä on kuitenkin eräs omituinen tapa: se voi erittää suuren määrän sylkivaahtoa syötyään jotain ravinnoksi kelpaamatonta. Vaahdon siili levittää selkäpiikkiensä päälle kielensä avulla ja ruumistaan puistattamalla. Syytä käytökseen ei tiedetä.

---------------------------------------------------

Parempi puoliskoni tässä taannoin teki testin puolestani, ja päätyi samaan tulokseen. Herra itse taas oli majava, mikä mielestäni osoittaa testissä tiettyjä puutteita, hänhän on ilmetty hylje.

Testaa, mitä eläinkunnan lajia sinä edustat:
http://www2.hs.fi/extrat/hsfi/omaelama/elaintesti/