Tällä hetkellä ajatus viikonlopusta on ainoa asia joka jaksaa kunnolla innnostaa.
Alle kahden kuukauden kuluttua pitäisi raahautua Helsinki-Vantaan lentokentälle, ja sieltä Japaniin, Osakaan, jossa sitten vietän seuraavat kymmenen kuukautta.
Tässä vaiheessa olisi pitänyt jo hoitaa noin tuhat vaihto-opiskeluvuoteen liittyvää asiaa, mutta huomaan suhtautuvani yllättävän tyynesti käytännön asioiden selvittelyyn (tai lähinnä selvittelyn puutteeseen). Välttely on tahallista, sillä mitä enemmän ryhdyn asioita setvimään, sen todellisemmalta lähtö tuntuu. Ei kulu päivääkään, etten ajattelisi lähtöä, mutta mieltäni kalvaa innostuksen sijasta pelko. Pelkään, että jos lähden nyt, täällä ei ole minulle enää mitään palatessa. Pelkään menettäväni henkilön, joka on viimeisen puolen vuoden aikana ollut koko maailmani. Pelkään menettäväni ystäväni, joista olen osittain vieraantunut jo nyt. Ennen kaikkea pelkään juuretonta oloa, ja pysyvää, raastavaa kaipuuta.
Kuuden vuoden takainen unelma toteutuu vihdoin, ja olen varma siitä, että vuoteni Japanissa tulee olemaan unohtumaton. Tuntuu kuitenkin väärältä lähteä toteuttamaan omaa unelmaa, sillä se tarkoittaa selän kääntämistä niin monelle ihmiselle. Samalla poden syyllisyyttä siitä, etten vaikuta kunnolla osaavaan arvostaa tätä ainutlaatuista tilaisuutta.
Sen ei pitänyt olla näin vaikeaa.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment