Girl's night out

Because of the extreme cold, I spend most of last week confined to my apartment. That was fine for a while, but when Saturday came around I felt as if I needed to get out if only to avoid cabin fever. I started by checking out what Restaurant Day had to offer, and when it got dark I headed out to a bar to meet friends. We spent hours talking, laughing and drinking wine. Lots of wine.

 

Sunday, in turn, was spent suffering from a wine-induced hangover, feeling old. I was originally planning to make poached eggs and salad for dinner, but when I woke up salad greens were pretty much the furthest thing from my mind. In a stroke of genius, the salad ingredients were then put to use in the form of breakfast (fried eggs and bacon) and dinner (fries and the best burger ever). We used this brilliant recipe for chili-lime ketchup to give the burger a little extra zest, and the result was just perfect. Definitely beats any burger you could get from the local fast-food joints.

(I suspect the secret to a good burger lies in using fatty meat and fresh ingredients, but I am still going to claim it was all due to our cooking prowess.)

The perfect beginning to a Saturday

It's time for Restaurant Day once again, and since I skipped the previous one I figured I might as well check out a pop-up restaurant or two today. (I ended up sticking with one, because that was more than enough in -20°C, thank you very much.)

Because I absolutely love Mexican food, we decided to brave the cold and headed to ¡Viva Mexico!, an outdoor taqueria opened by students of Turku University.

The boyfriend was not impressed with my food photography.

What be both were impressed with, though, was the size of the burritos. I was barely able to finish mine, so the portions were more than reasonable considering the price. The chili verde was spicy and excellent, and worked really well with the rice inside the burrito. I was freezing when we got to ¡Viva Mexico!, but by the time I had the taqueria's burrito in my hands I was feeling pleasantly warm (and by the time I finished eating it my belly was pleasantly full). 

Can't wait to see what the people in my city come up with for the next Restaurant Day!

Ravintolapäivä

No kävinhän minäkin katsastamassa Ravintolapäivän tarjonnan (joskin se oli Turussa hiukan surullinen).

Hyljemiehen kanssa oli tarkoitus aloittaa Kioskin toastbrunssista, mutta suunnitelmamme muutuivat melko nopeasti. Päästyämme paikan päälle jouduimme toteamaan pitkän jonon etenvän sellaista tahtia, ettemme millään ehtisi ajoissa lähikulmillemme Rubiinikahvilaan, jonne olimme sopineet treffit hyvän ystävän kanssa. Niinpä jätimme suosiolla toastit ja amerikkalaiset pannarit väliin, ja hakeuduimme suoraan seuraavaan kohteeseen.

Rubiinikahvila sijaitsi ihanan puu- ja kivitaloalueen sisäpihalla, joka sai seurueemme spontaanisti toistamaan lausetta "kyllä sitä näinkin voisi asua". Kahvilan paras anti oli tainnut loppua jo saapuessamme, mutta onnistuimme nappaaman melko vastaleivotut pullat ja suklaamuffinit itsellemme. Istuimme pitkään tyytyväisenä hieman villiintyneessä puutarhassa pullakahvien kera, ja kuuntelimme live-musiikkia harmonikan ja viulun muodossa.

Kun olimme paistatelleet auringossa tarpeeksi pitkään, jatkoimme pitkin sisäpihaa ruusukirpparin tarjontaa tutkimaan. Mukaan ei tarttunut mitään, paitsi nuoren soittajaduon kaunis musiikki, jota olisi pitänyt kuvaamisen sijaan nauhoittaa.

Keskustelumme pyöri aika ajoin sen ympärillä millaista ravintolaa itse lähtisimme toteuttamaan jos osallistuisimme ravintolapäivään kokkeina, ja lopputulokseksi taisi tulla joko izakaya (jossa ei tarjoiltaisi alkoholia, mutta kylläkin takoyakia, gyozaa ja muuta pientä ja hyvää aasialaista) tai jenkkibistro (jonka tarjontaan kuuluisi ainakin slidersit, hodarit ja maalaisranskalaiset). Ensi kerralla ehkä käydään kuitenkin ensin Helsingissä herkuttelemasssa katsomassa mallia.

Taiteiden yö (ja vähän muutakin)

Tällä viikolla ohjelmaa on ainakin riittänyt, mutta nyt liiallinen aktiivisuus on vihdoin ruvennut vaatimaan tältä sohvaperunalta veronsakin. Ennen kuin flegmaattisuus iski ehdin kuitenkin käydä Taiteiden Yössä, katsomassa Colourscapen luojien ohjelmanumeroa nimeltä Music of the Spheres. Nimensä mukaisesti muusiikki olisi kai ollut tärkeässä roolissa, mutta ikävä kyllä aurajoki ei vaikuttanut toimivan erityisen hyvin akustiikan puolesta, sillä itse en kuullut soittoa juuri lainkaan. Mutta olihan kahden jättimäisen pallon liikkuminen joella joka tapauksessa melko vaikuttavaa katsottavaa.

Seuraavana päivänä taas suuntasimme Tintåån pitsalle, mutta vatsaan päätyi vähän kaikkea muutakin. Erityisen ihanaa oli jälkiruokakeksi ja tarjoilijana toimivan ystävättäreni tekemä cappuccino, jonka veroista olen Turussa saanut vain Café Artissa. Lisää tällaista Turkuun!

Of disapproval and its opposite

Tällä viikolla pääsin vihdoin nauttimaan kesälomasta, vain todetakseni että kesä on ohi. Enkä todellakaan ole siihen vielä valmis. Töiden ja keikkailun lomassa en ole vielä kertaakaan ehtinyt piknikille puistoon taikka jokilaivalle, ja nytkö pitäisi keskenkaiken hyväksyä ettei kyseisiin paikkoihin olekaan enää asiaa kuin vasta ensi kesänä?

Olen kuitenkin ehtinyt tehdä jotain, josta voi olla hyötyä muillekin: olen vihdoin käynyt läpi Turun italialaiset pitsapaikat, ja laatinut ranking-listan. Vaatimuksena oli ohut, ilmava ja rapea pohja, hyvänmakuinen tomaattikastike (joka ei siis ole liian suolainen ja jota on pitsalla sopivan ohut kerros), ja laadukas mozzarella. Sitä oikeaa pitsaa kannattaa siis lähteä metsästämään tässä järjestyksessä:

1. Tintå

2. Trattoria Romana

3. Sergio's

Ja kyllä, tiedostan täysin ettei Tintå ole italialainen ravintola, mutta paikan pitsa hipoo siitä huolimatta täydellisyyttä. Ainoa huomautus tulee pitsan koosta suhteessa korkeaan hintaan, mutta kyllä tästä herkusta on silloin tällöin valmis maksamaan hiukan enemmänkin.

Täydellinen kesäpurilainen

Jokavuotinen tyttöjen mökkiviikonloppu on nyt takana, ja koska ystäviäni kiinnosti laittamieni hampurilaisten resepti, päätin samantien julkaista sen täälläkin. Laitan kaksilahkeisen kanssa mielelläni ruokaa, mutta koska emme vielä ole mitään mestarikokkeja hyödynnämme ruoanlaitossa enimmäkseen muiden reseptejä, joiden julkaisuun en ole nähnyt suurempaa syytä. Tässä seuraa kuitenkin vähän mukailtu resepti, jonka alkuperäisversio löytyy täältä.

Reseptin keskeinen ainesosa on savupaprikamauste, jota saa ainakin Helsingistä Hakaniemen kauppahallista tai vaikkapa Kokkiman-verkkokaupasta.

Mausteinen hampurilainen

Tarvitset:

300g karitsan jauhelihaa

300g porsaan jauhelihaa

2-3 valkosipulin kynttä

1 rkl kuivattua oreganoa

1 ½ rkl savupaprikamaustetta

½ rkl cayennepippuria

½ rkl juustokuminaa

reilusti suolaa

mustapippuria maun mukaan

4 hampurilaissämpylää

Täytteeksi:

yksi paahdettu chili

salaattia

tomattia

punasipulia

mozzarellaa (mieluiten bufalamozzarellaa)

salsaa

majoneesia

Aloita hienontamalla valkosipulinkynnet. Sekoita isossa kulhossa karitsan ja porsaan jauheliha, valkosipuli, suola, pippuri, juustokumina, oregano ja savupaprikamauste. Vaivaa seosta kostein käsin kunnes maustettu liha muuttuu tiiviiksi massaksi.

Ennen pihvien paistamista kannattaa kypsentää pieni koepala maun tarkistamiseksi. Lisää mausteita tarpeen mukaan, ja muotoile massasta neljä pihviä. Paista tai grillaa pihvit kypsäksi, ja aseta ne talouspaperille, jotta ylimääräinen rasva valuu pois. Voitele hampurilaissämpylät ja paahda ne pannulla tai grillissä. Jos haluat hampurilaisiin lisäpotkua, paahda samalla täytteeksi tuoretta jalapeñoa tai muuta saatavilla olevaa chilipaprikaa.

Kokoa hampurilainen. Täyte on tietenkin täysin vapaavalintainen, mutta kaksilahkeisen kanssa olemme havainneet toimivaksi yhdistelmäksi perusainesten (eli salaatin, tomaatin ja sipulin) lisäksi mozarellan ja salsan. Majoneesia voi myös lisätä, jos sitä ehdottomasti kaipaa.

Food Culture Club

San Franciscon matkakuvat odottavat vielä julkaisemista, mutta koska vietän päivät töissä, näyttöpäätteen edessä, ei kotiin tullessa oikein innosta jatkaa samalla radalla. Ja kuka nyt haluaisi istua kotona tietokoneen äärellä kun voi nauttia ihanasta jokirannasta ja kulttuuripääkaupungin tarjonnasta?

Minun on ollut tarkoitus raportoida jo pidemmän aikaa parin viikon takaisesta visiitistä erääseen ravintolaan, jonne suuntasimme Botellónin sijaan. Kyseessä oli tietenkin Chez Dominiquen avaama Food Culture Club pop up -ravintola, joka sijaitsee kätevästi keskustassa jokirannan tuntumassa. Chez Dominiqueen meillä ei ole hintaluokasta johtuen mitään asiaa, joten olimme innoissamme kun pääsimme vihdoin kokeilemaan Hans Välimäen laatimaa menuta (joskin menu varmasti poikkesi tyyliltään melko paljon CD:n normimenusta).

Kännykkäkameralla otetut kuvat eivät tee annoksille oikeutta, mutta antavat kuitenkin osviittaa siitä, miten mahtavaa ruokaa pääsimme nauttimaan.

Luomukananmunaa, parsaa, kesätryffeleitä, runsaasti paikallisia sieniä villiyrttien ja parsavelouten kera

Hyljemiehen tilaama tomaatti-punajuurigazpacho katkarapujen ja valkosipulin kera

Korealaistyylinen possupurilainen, punaista ja mausteista slawta sekä ranskalaisia

Uunissa paahdettua siansivua, misoa ja sieniketsuppia

Chez Dominiquen versio mustikkapiirasta vaniljajäätelölla

Parantamisen varaa oli gazpachon pienessä koossa ja hitaassa palvelussa (olimme istuneet pöydässä runsaat puoli tuntia ennen kuin ylipäätään pääsimme tilaamaan), mutta itse ruoka oli mielikuvituksellista ja todella maukasta. Jälkiruoaksi tilaamamme mustikkapiiras keräsi kaksilahkeiselta spontaaneja ylistyssanoja, mikä on jo paljon herralta, joka vastaa kaikkeen sanoin "oli se ihan ookoo".

Jatkoksi piipahdimme entisen käsipallovalmentajani perustamassa Bar4:ässä, jossa muuten saa lempisiideriäni (Henry Weston's Vintage Reserve), hanasta! Päätimme illan punaviinilasillisella Tintåssa, se kun osui sopivasti kotimatkan varrelle.

The Walrus and the Carpenter

Pari päivää ennen lähtöäni Seattlesta poikkesimme äitini kanssa Ballardissa, eräässä osteriravintolassa. Minulle oltiin jo pariin otteeseen suositeltu the Walrus and the Carpenter nimistä pikkuravintolaa, jossa kuulemma oli aivan mieletön osterivalikoima. Noviiseina tälle tietylle merenelävälle suuntasimme siis sinne syömään, eikä todellakaan kaduttanut.

Ravintola sijaitsi hiukan Ballardin keskustan ulkopuolella, alueella josta löytyi enemmän varastoja ja autokorjaamoja kuin ravintoloita. Ehdimme jo hiukan epäillä eksyneemme, kun eteemme pomppasi ravintolan kyltti.

The Walrus and the Carpenter on ihanan rento ja valoisa ravintola, jossa on yksinkertainen mutta raikas sisustus. Erityisesti ihastuin avoimeen keittiöön ravintolan keskellä, joka toi paikkaan sopivasti elämää ja vilskettä.

Aloitimme tarjoilijan suosituksesta varovaisesti blue pool ja kusshi -ostereilla, ja kushi-ostereista innostuimme sen verran että tilasimme niitä vielä lisääkin. Tämän jälkeen siirryimme tutkimaan ruokalistan muita antimia, ja päädyimme kokeilemaan friteerattuja ostereita. Ja parsaa. Ja sardiineja. Taisimme tilata jälkiruokaakin, mutta söimme sen suihimme niin nopeasti etten ehtinyt ikuistaa sitä kameralle.

Ruoka oli joka tapauksessa todella herkullista, ja ravintolan tunnelmassakaan ei ollut valittamista. Tarjoilijammekin paljasti, että päätyi kyseiseen osteribaariin töihin vain koska vietti kaiken vapaa-aikansa siellä jo muutenkin. Mahtavan palvelun, ruoan ja sisustuksen perusteella ymmärrän kyllä miksi.

Päätimme illan pienellä kävelylla Ballardissa, joka olikin tähän mennessä kehittynyt lempikaupunginosakseni. Ballard on alunperin skandinaavien asuttamaa aluetta, joten tämä ehkä osittain selittää miksi tunsin oloni siellä niin kotoisaksi. Pääsyy taitaa kuitenkin olla kaikki ihanat pienet baarit, kahvilat ja ravintolat (suosittelen myös mahtavaa aitoa meksikolaista ravintolaa nimeltä La Carta de Oaxaca), sekä pienet vaatekaupat jotka löytyvät Ballardin katujen varrelta. Punaisten tiilirakennusten keskuudessa voi vaan rennosti kävellä, ja törmää taatusti johonkin kiinnostavaan.

Down by the Waterfront

Viimeiset kymmenen päivää Seattlessa vietin äitini matkaoppaana, sillä hän päätti että vaihtoni olisi mitä oivallisin syy päästä esikoismatkalle Amerikkaan, etäisiä sukulaisia tapaamaan. Lounastimme kaikki yhdessä Pike Place Marketin läheisyydessä sijaitsevassa ravintolassa, jossa innostuin tilaamaan mitä herkullisimman bánh mìn. Jälkiruoaksi kokeilin outoa mutta onnistunutta sorbettiyhdistelmää: garam masala sorbettia sekä tequila-lime sorbettia.

Waingrown perhe

Matkamme jatkui pienen keksileipomon kautta pitkin vesirajaa historialliselle Pioneer Squarelle, jossa osallistuimme opastettuun kierrokseen Seattlen jalkakäytävien alle.

Kierros toimi huumorilla höystettynä historiantuntina, jolloin opimme lisää niin Seattlen perustamisesta kuin rakennushistoriastakin. Mainittakoon, ettei Seattlea alunperin asuttamaan tullut porukka tainnut olla ihan fiksuimmasta päästä, viemäristö kun rakennettiin johtamaan suoraan vuoroveteen. Voitte ehkä arvata mikä lopputulos oli.

Vietimme melko paljon aikaa Elliott Bayn liepeillä, sillä myöhemmin viikolla vuorossa oli pieni lauttaretki Bainbridge Islandiin, näkymää lautasta kun oli kehuttu monelta taholta.

Kuten kuvista ehkä pystyy päättelemään, on Seattlen keskusta oikeastaan ainoa alue kaupungissa josta löytyy pilvenpiirtäjiä, sillä sieltä löytyy kaupungin taloudellinen keskus. Ystävistäni harvat kuitenkaan viettivät aikaa downtownissa, sillä muut, matalammat kaupunginosat kuten Ballard, Capitol Hill, Fremont ja yliopistoalue ovat huomattavasti kiinnostavampia ja suositumpia pikkukauppoineen ja leipomoineen.